Lauantaina tein pitkän lenkin. Juoksin kotoa Hervannasta Nekalan kautta Hatanpäälle, sieltä Härmälään ja poikkesin Pirkkalan puolelle. Käännyin Pyhäjärven rannassa ja hölkötin samaa reittiä kotiin. Lenkille tuli mittaa 30 km ja aikaa meni kolme tuntia (ilman pysähdyksiä).
Vauhti oli sen verran verkkaista, että todellakin voi puhua hölköttelystä. Juoksin miettimättä kilometrinopeuksia ja vältin tuijottamasta sykkeitä. Pidin juomataukoja ja välillä pysähdyin hetkeksi ihailemaan maisemaa. Suurimman osan matkasta juoksu tuntui mukavalta ja kevyeltä. Sää oli syksyisen utuinen ja viileä.
Hatanpään arboretumissa
Juostessa tulee kelailtua yhtä ja toista. Lauantain lenkillä pohdin muun muassa sitä, miten olen muuttunut juoksijana. Jonkinlainen muutos, aika isokin, on tapahtunut. Ennen oli niin vaivalloista lähteä pitkille lenkeille. Keksin jopa tekosyitä, ettei tarvitsisi mennä. Vaikka juoksemisesta nautinkin, en niin kovasti rakastanut puuduttavia kahden ja kolmen tunnin lenkkejä.
Nykyään lähden pitkikselle hyvillä mielin. Ei minun tarvitse pakottaa itseäni siihen. En ajattele sitä suorituksena. En tee sitä pakollisena treeninä, vaan olen oppinut nauttimaan matkasta. Se on minun omaa aikaani. Saan olla rauhassa ajatusteni kanssa. Lapsiperheessä tuntuu toisinaan siltä, että on pakko päästä omiin oloihinsa. On saatava olla hiljaa ja hengittää vapaasti. Kotona vallitsee jatkuva pulina, lasten riitely, älylaitteiden kakofonia. Aina joku on pyytämässä jotain. Kun juoksen, tunnen irtautuvani kaikesta. Kuulen omat ajatukseni.
Pyrin juoksemaan pitkät lenkit niin, etten stressaa jäljellä olevaa matkaa, en vauhteja enkä tavoitteita. Nautin maisemista ja askelten rytmistä. Annan ajatusten virrata. Juokseminen on parhaimmillaan kuin meditointia. Nykyään en enää edes kuuntele musiikkia silloin kun juoksen.
Pitkä lenkki on kestävyysjuoksijan tärkein treeni. On ihan hyvä, että siitä oikeasti tykkää.
Kommentit
Lähetä kommentti