Kilpailukausi on nyt sitten minun osaltani taputeltu. Kymmenes maraton takana. Palauttelen kipeitä koipiani ja laskeudun peruskuntokaudelle.
Tuttu kisapäivän jännitys hiipi vähitellen, kun aamulla hörpin kahvia ja kuulostelin oloani. Söin kunnon aamupalan, pakkasin vähän evästä mukaan ja lähdin ajamaan Kankaanpäähän, Niinisalon kylään.
Maratonpäivän aamiainen: omenakaurapuuroa ja maapähkinävoita sekä iso mukillinen tummapaahtokahvia kauramaidolla
Oli helppo löytää perille, koska opasteita ja liikenteenohjaajia oli riittävästi. Parkkipaikka löytyi vaivattomasti. Kilpailukeskuksena toimi Niinisalon alakoulu. Juoksijat pysyttelivät sisällä, koska ulkona oli niin kylmä, ettei siellä kukaan huvikseen halunnut seisoskella. Mittari näytti pikkupakkasta.
Startti sujui mukavasti ilman ruuhkaa. Lähtöajat oli porrastettu 15 minuutin välein, mikä oli hyvä ratkaisu. Ensin lähtivät kympin juoksijat, sitten puolimaratoonarit ja viimeisenä täyspitkän juoksijat. Reitti juostiin neljänä kierroksena, kukin kierros 10,55 km.
Alkutaival sujui kevyesti. Juoksu rullasi mukavasti 5.30 min/km vauhdilla. Katselin maalaismaisemaa. Kasvillisuus oli kuuran peitossa. Sää tuntui talviselta, mukavan raikkaalta.
Sain seuraakin. Minulle tuli juttelemaan mies, joka oli kahdeksannella maratonillaan ja kertoi aloittaneensa kestävyysjuoksuharrastuksen vasta 56-vuotiaana. Jonkin aikaa juoksimme yhtä matkaa keski-ikäisen pariskunnan (?) kanssa. Heidän kulkunsa oli kadehdittavan tasaista ja vaivattoman näköistä. He tähtäsivät 3.50 aikaan. Pariskunnan meno oli sen verran reipasta, että pian jäimme heistä jälkeen.
Puoleenväliin asti juoksuni oli kevyttä ja helppoa. Sitten alkoi askel painaa. Huikkasin seuranpitäjälle, että nyt alan hiukan himmata. Mies meni edelle. Minun kilometrivauhtini tippuivat jonnekin 5.45-5.50 kieppeille. Tunsin, että tämä ei ole ennätyspäivä. Keski-ikäinen pariskunta eteni kuin juna. Heidän selkänsä loittonivat koko ajan kauemmas. Minulle seuraa pitänyt mieskin oli jo kaukana. Kipu, väsymys ja ketutus olivat päällimmäisenä mielessä.
Taisin olla kolmatta kierrosta juoksemassa, kun näin jotain niin ällöttävää, etten ihan heti moista unohda. Kaksi mieskilpailijaa koukkasi reitin varrella maalaistalon pihaan, laskivat housunsa ja kyykistyivät isolle asialle. Siis suomeksi sanottuna kävivät kyykkypaskalla toisten pihassa. Kaikki ohikulkijat näkivät miesten puuhat, koska mitään näkösuojaa ei ollut. Jättivät vieläpä paskapaperit jälkeensä. Olin aika lailla tyrmistynyt.
Tiedän, että isompi hätä voi yllättää maratonilla, mutta ei tulisi mieleeni mennä ulostamaan toisten pihoille. Olisivat käyneet vaikka metsässä. Reitin varrella oli suojaista metsikköä, jossa olisi voinut käydä tarpeillaan kaikessa rauhassa. Mitähän mahtoi liikkua näiden herrasmiesten päässä? Tulivatko ajatelleeksi, että tänä päivänä kaikilla on älypuhelimet mukana joka paikassa? Että sekunnissa joku räpsäisee kuvan ja lataa sen saman tien sosiaaliseen mediaan. Olisiko kiva nähdä, kun somessa lähtee leviämään kuva itsestä paskalla punaisen tuvan pihassa?
Viimeisellä kierroksella yritin keskittää ajatukset muihin asioihin kuin jalkojen kipuun ja jäljellä oleviin kilometreihin. Viimeisellä huoltopisteellä minulle hihkaistiin, että maaliin on enää kolme kilometriä. Sain siitä tiedosta lisää voimia. Keräsin itseni ja aloitin loppukirin. Sain kiristettyä vauhdin 5.20 tuntumaan. Viimeinen kilometri tuntui loputtoman pitkältä. Eikö se koulu jo näy? Nyt sen pitäisi jo näkyä.
Saavuin koululle maaliin ajassa 3.58.54. Olen tosi tyytyväinen juoksuuni. Tavoitteena oli juosta ehjä ja tasainen kisa, ja onnistuin siinä. Vatsavaivoja ei tällä kertaa tullut. Kaikki meni hyvin. Tähän on hyvä päättää kisakausi.
Kankaanpään maratonilla järjestelyt toimivat hyvin. Vessajonoja ei ollut. Pieni puute oli minusta se, että tavarat jätettiin liikuntasaliin, joka oli muutettu pukuhuoneeksi. Valvottua tavaroiden säilytystä ei ollut. Kaikille juoksijoille tarjottiin kisan jälkeen hernesoppaa, mutta minä olin reissussa omilla eväillä. Tuskinpa siellä olisi ollut vegaanista vaihtoehtoa.
Niinisalon koulu oli jotenkin hellyttävällä tavalla nukkavieru. Rakennus oli vanha, eikä sitä varmaan paljon ole korjailtu vuosien saatossa. Olin huvittunut, kun näin seinällä juhlalliset Suomen presidenttien kuvat kehystettyinä. Luulin, ettei näitä ole tänä päivänä enää missään.
Presidenttien pönötyskuvia koulun seinällä
Tapahtumassa oli samanlaista sympaattista kotikutoisuutta. Kaikenlainen karnevaalimeininki puuttui täysin. Ei yleisöä, ei bändejä, ei oikein mitään. Kannustajia oli reitin varrella vain muutama. En tietenkään odottanutkaan, että Niinisalon taajamassa kehitettäisiin maratonpäivänä huikeat tsembalot. Kankaanpää ei ole Tukholma tai Lontoo.
Kokemuksena tälllainen maalaismaraton oli minulle uusi ja erilainen. Olen tottunut siihen, että yleisöä on ja että maisemat vaihtuvat. Reitillä oli puuduttava maantieosuus, joka tuntui etenkin viimeisellä kierroksella henkisesti koettelevalta.
Kankaanpään maratonia suosittelen lämpimästi ainakin niille, jotka hinkuvat nopeita aikoja. Reitti on erittäin tasainen ja helposti juostava.
Tuttu kisapäivän jännitys hiipi vähitellen, kun aamulla hörpin kahvia ja kuulostelin oloani. Söin kunnon aamupalan, pakkasin vähän evästä mukaan ja lähdin ajamaan Kankaanpäähän, Niinisalon kylään.
Oli helppo löytää perille, koska opasteita ja liikenteenohjaajia oli riittävästi. Parkkipaikka löytyi vaivattomasti. Kilpailukeskuksena toimi Niinisalon alakoulu. Juoksijat pysyttelivät sisällä, koska ulkona oli niin kylmä, ettei siellä kukaan huvikseen halunnut seisoskella. Mittari näytti pikkupakkasta.
Startti sujui mukavasti ilman ruuhkaa. Lähtöajat oli porrastettu 15 minuutin välein, mikä oli hyvä ratkaisu. Ensin lähtivät kympin juoksijat, sitten puolimaratoonarit ja viimeisenä täyspitkän juoksijat. Reitti juostiin neljänä kierroksena, kukin kierros 10,55 km.
Alkutaival sujui kevyesti. Juoksu rullasi mukavasti 5.30 min/km vauhdilla. Katselin maalaismaisemaa. Kasvillisuus oli kuuran peitossa. Sää tuntui talviselta, mukavan raikkaalta.
Sain seuraakin. Minulle tuli juttelemaan mies, joka oli kahdeksannella maratonillaan ja kertoi aloittaneensa kestävyysjuoksuharrastuksen vasta 56-vuotiaana. Jonkin aikaa juoksimme yhtä matkaa keski-ikäisen pariskunnan (?) kanssa. Heidän kulkunsa oli kadehdittavan tasaista ja vaivattoman näköistä. He tähtäsivät 3.50 aikaan. Pariskunnan meno oli sen verran reipasta, että pian jäimme heistä jälkeen.
Puoleenväliin asti juoksuni oli kevyttä ja helppoa. Sitten alkoi askel painaa. Huikkasin seuranpitäjälle, että nyt alan hiukan himmata. Mies meni edelle. Minun kilometrivauhtini tippuivat jonnekin 5.45-5.50 kieppeille. Tunsin, että tämä ei ole ennätyspäivä. Keski-ikäinen pariskunta eteni kuin juna. Heidän selkänsä loittonivat koko ajan kauemmas. Minulle seuraa pitänyt mieskin oli jo kaukana. Kipu, väsymys ja ketutus olivat päällimmäisenä mielessä.
Taisin olla kolmatta kierrosta juoksemassa, kun näin jotain niin ällöttävää, etten ihan heti moista unohda. Kaksi mieskilpailijaa koukkasi reitin varrella maalaistalon pihaan, laskivat housunsa ja kyykistyivät isolle asialle. Siis suomeksi sanottuna kävivät kyykkypaskalla toisten pihassa. Kaikki ohikulkijat näkivät miesten puuhat, koska mitään näkösuojaa ei ollut. Jättivät vieläpä paskapaperit jälkeensä. Olin aika lailla tyrmistynyt.
Tiedän, että isompi hätä voi yllättää maratonilla, mutta ei tulisi mieleeni mennä ulostamaan toisten pihoille. Olisivat käyneet vaikka metsässä. Reitin varrella oli suojaista metsikköä, jossa olisi voinut käydä tarpeillaan kaikessa rauhassa. Mitähän mahtoi liikkua näiden herrasmiesten päässä? Tulivatko ajatelleeksi, että tänä päivänä kaikilla on älypuhelimet mukana joka paikassa? Että sekunnissa joku räpsäisee kuvan ja lataa sen saman tien sosiaaliseen mediaan. Olisiko kiva nähdä, kun somessa lähtee leviämään kuva itsestä paskalla punaisen tuvan pihassa?
Viimeisellä kierroksella yritin keskittää ajatukset muihin asioihin kuin jalkojen kipuun ja jäljellä oleviin kilometreihin. Viimeisellä huoltopisteellä minulle hihkaistiin, että maaliin on enää kolme kilometriä. Sain siitä tiedosta lisää voimia. Keräsin itseni ja aloitin loppukirin. Sain kiristettyä vauhdin 5.20 tuntumaan. Viimeinen kilometri tuntui loputtoman pitkältä. Eikö se koulu jo näy? Nyt sen pitäisi jo näkyä.
Saavuin koululle maaliin ajassa 3.58.54. Olen tosi tyytyväinen juoksuuni. Tavoitteena oli juosta ehjä ja tasainen kisa, ja onnistuin siinä. Vatsavaivoja ei tällä kertaa tullut. Kaikki meni hyvin. Tähän on hyvä päättää kisakausi.
Kankaanpään maratonilla järjestelyt toimivat hyvin. Vessajonoja ei ollut. Pieni puute oli minusta se, että tavarat jätettiin liikuntasaliin, joka oli muutettu pukuhuoneeksi. Valvottua tavaroiden säilytystä ei ollut. Kaikille juoksijoille tarjottiin kisan jälkeen hernesoppaa, mutta minä olin reissussa omilla eväillä. Tuskinpa siellä olisi ollut vegaanista vaihtoehtoa.
Niinisalon koulu oli jotenkin hellyttävällä tavalla nukkavieru. Rakennus oli vanha, eikä sitä varmaan paljon ole korjailtu vuosien saatossa. Olin huvittunut, kun näin seinällä juhlalliset Suomen presidenttien kuvat kehystettyinä. Luulin, ettei näitä ole tänä päivänä enää missään.
Presidenttien pönötyskuvia koulun seinällä
Tapahtumassa oli samanlaista sympaattista kotikutoisuutta. Kaikenlainen karnevaalimeininki puuttui täysin. Ei yleisöä, ei bändejä, ei oikein mitään. Kannustajia oli reitin varrella vain muutama. En tietenkään odottanutkaan, että Niinisalon taajamassa kehitettäisiin maratonpäivänä huikeat tsembalot. Kankaanpää ei ole Tukholma tai Lontoo.
Kokemuksena tälllainen maalaismaraton oli minulle uusi ja erilainen. Olen tottunut siihen, että yleisöä on ja että maisemat vaihtuvat. Reitillä oli puuduttava maantieosuus, joka tuntui etenkin viimeisellä kierroksella henkisesti koettelevalta.
Kankaanpään maratonia suosittelen lämpimästi ainakin niille, jotka hinkuvat nopeita aikoja. Reitti on erittäin tasainen ja helposti juostava.
Kommentit
Lähetä kommentti