Ituhippi juoksee

Kaikki maratonit ovat erilaisia, eikä juoksukisat todellakaan aina mene niinkuin on suunnitellut. Sen olen kokenut jo monta kertaa. Joskus päivän kisakunto yllättää myönteisesti, joskus päinvastoin. Tällä kertaa kävi niin, että lopputulos ei ihan vastannut sitä, mitä lähdin kisasta hakemaan. Forssan Suvi-ilta juostiin viime lauantaina 16.6. Starttasin matkaan tietäen, että sää on lämmin, ja sen vuoksi on turha lähteä rynnimään. Ennätysten tavoittelu jääköön sikseen. Ajattelin juosta höntsämaratonin, jonka loppuaika voisi olla luokkaa 4.00-4.15, tai hyvällä tuurilla alle neljä tuntia. Enpä olisi arvannut, että näistä karkeloista ei minulle mitalia jaeta. Aurinko helotti ja mittari näytti +24 astetta, liki hellelukemia siis. En ollut oikeastaan kovin huolestunut, koska olen juossut monta lämpimän sään maratonia. Uskoin selvittäväni tämänkin, kunhan en teputa liian vauhdikkaasti. Tarkoitus oli vaan hölkkäillä reitti läpi ja fiilistellä tätä tunnetusti kivaa urheilutapahtumaa. Ensimm

Tuskin keneltäkään on jäänyt huomaamatta, että polkujuoksu on tällä hetkellä trendikäs laji. On ollut jo muutaman vuoden. Polkukisat myydään nopeasti täyteen. Samaan aikaan perinteisten kaupunkimaratonien osallistujamäärä laskee. Polkujuoksujen rinnalla osallistujia havittelevat myös erilaiset seikkailu- ja extremejuoksut. Nyt ovat muodissa juoksutapahtumat, joissa kahlataan puroissa, ryvetään mudassa ja kompuroidaan rakkakivillä. Tavanomainen kaupunkijuoksu ei enää tarjoa riittävästi elämyksiä. Toisinaan minäkin, kaupunkimaratoonari, treenailen poluilla. Olen onnekas, koska 4,5 kilometrin pituinen, järven rantaa seuraileva polkulenkki lähtee melkeinpä kotitaloni vierestä. Olen juossut sen ympäri jo niin monta kertaa, että jokseenkin muistan ulkoa sen kivet ja juurakot. Miksi en ole hurahtanut polkujuoksuun vaan tassuttelen mieluummin sileällä? Syyt tulevat tässä. Haluan olla luonnossa patikoiden, en juosten. Millä tavalla luonto puhuttelee enemmän, kiiruhtaen vai