Helsinki City Marathon 2017 - maailmanlopun tunnelmissa

Säätila (lämpöasteet, tuuli ja sade) on oleellinen juttu maratonilla. Optimaalisella säällä voi ylittää itsensä. Ja päinvastoin. Jos sää ei suosi, on monesti pakko luopua aikatavoitteista ja yrittää vaan pinnistellä maaliviivan paremmalle puolelle.

Sää ei totisesti suosinut eilen Helsinki City Marathonilla. Minusta pahin mahdollinen sää maratonilla on helle. Toiseksi pahin on rankkasade. Eilen juoksijat saivat kärsiä näistä molemmista.

Starttialueella odotellessani aavistelin pahaa. Ei tarvinnut kuin seistä paikallaan niin jo hiki virtasi ja tuli jano. Mietin, mitä mahtaa juoksemisesta tulla. Ilma oli painostavan kuuma, seisova, nahkea. Mittari näytti +24, mutta tuntui paljon kuumemmalta. Sää enteili ukkosta.

Parin ensimmäisen kilometrin aikana hylkäsin kaikki ajatukset ennätyksestä tai ylipäätään aikatavoitteesta. Päätin, että otan tämän kisan harjoituksena, pitkänä lenkkinä. Tavoitteena on päästä maaliin. Samantekevää, vaikka aika olisi 5:00, kunhan tästä jotenkin selviän.

Juoksin rennosti, kiitin kannustajia hymyllä ja vilkutuksella. Reitin varrella oli paljon lapsia antamassa läpsyjä. Yritin pitää mielialaa yllä ajattelemalla, että kuumassa juokseminen parantaa kestävyyttä. Nautin maisemista. Ihana, merellinen Helsinki.

18 kilometrin kohdalla alkoi pistää vasenta kylkeä. Himmasin vauhtia. Pelästyin, että onkohan peli pelattu. Mutta kylkipisto onneksi vähitellen loppui seuraavien parin kilometrin aikana.

26 kilometrin kohdalla alkoivat vaikeudet. Yhtäkkiä tuli tunne, että kaikki voima ja energia olivat
valuneet tyhjiin. Juoksu muuttui raahustamiseksi. Jalat olivat vetelät ja voimattomat. Lisäksi piinasi aivan järkyttävä jano. Pohdin, milloin mahtaa tulla seuraava huoltopiste. Kun sinne pääsen, ilmoitan keskeyttäväni. Mitä järkeä jatkaa, kun ei kropassa ole enää mitään voimaa? Suunnittelin jo valmiiksi, että kävelen huoltopisteeltä stadionille. Siinä vaiheessa oltiin vielä niin lähellä Telia areenaa, etten katsonut tarpeelliseksi pyytää raatotaksin kyytiä.

Muistin sitten, että minulla on energiageeliä mukana. Raahustin huoltopisteelle asti, nappasin geelin ja join reilusti vettä päälle. Kuinka ollakaan, matka jatkui. Pääsin uuteen nousuun.

Nousu oli kuitenkin tilapäinen. Seuraava seinä tuli vastaan 30 kilometrin kohdalla. Ensimmäistä kertaa jouduin kävelemään juoksukisassa. Olen välttänyt kävelemistä, koska olen pelännyt, että kävelypätkän jälkeen en enää saa pinnistettyä itseäni juoksemaan. Mutta asia ei ollutkaan näin. Kävelypätkä antoi lisää voimia ja jaksoin taas juosta vähän aikaa. Eteneminen oli sen verran takkuista, että päätin ponnistella kilometri kerrallaan, välillä kävellen, välillä hölkäten. 

Vatsa alkoi reistailla 34 kilometrin kohdalla. Kuin olisi ollut kivi mahan pohjalla, ja samaan aikaan jonkinlainen epämääräinen kuvotus. Vatsani menee herkästi sekaisin urheilujuomasta. Kisassa tarjottu Lidlin urheilujuoma oli todennäköisesti minulle sopimatonta, ja lisäksi se oli mielestäni hirveän makeaa ja pahanmakuista. Loppumatkalla en uskaltanut juoda mitään muuta kuin vettä.

36 kilometrin kohdalla tunsin, että voiman rippeitä oli sen verran jäljellä, että pystyisin juoksemaan maaliin. Pidin yllä tasaista hölkkätahtia ja keskityin ajattelemaan vain sitä, kuinka vähän oli enää jäljellä. Jaksaisin maaliin, vaikka jalat painavat tonnin. Sääkin muuttui hiukan viileämmäksi. Paksu pilvikerros peitti taivaan, ja Jätkäsaaren kohdalla nautin ihanan viilentävästä tuulenvireestä.

Oli enää kilometrin verran matkaa maaliin, kun taivas repesi. Hölkötin Töölönlahden rantaa ja vilkaisin taivaalle. Koko taivas oli musta. Samassa jyrähti. Ja sitten kuin joku olisi kääntänyt hanasta, alkoi sataa kaatamalla. Rankkasade kasteli samassa minuutissa kaikki vaatteeni ja kengät läpimäräksi.
Joka askeleella tunsin, miten vesi litsui lenkkarien sisällä. Otin lippiksen päästä ja annoin sateen
kastella kasvot ja hiukset. 

Koko maisema muuttui tummaksi, mustanpuhuvaksi. Alkoi tuulla puuskaisesti ja rajusti. Sade hakkasi asfalttia, ja vesi näytti aivan kuohuvan. Tuuli ujelsi ja riepotti puita niin että ne taipuivat puuskissa. En meinannut päästä eteenpäin. Sade löi kasvoille niin, etten ollut nähdä kunnolla. Salamat risteilivät taivaalla. Jostain kauempaa kuului ambulanssin ujellus. Kuulin lapsen hätääntynyttä huutoa. Tältäköhän näyttää sitten kun maailmanloppu tulee, mietin itsekseni.

Yhtäkkiä huomasin vieressäni juoksevan nuoren miehen. Mies virnisti. "Eipähän oo enää kuuma!" hän hihkaisi. Eipä ole ei, totesin ja hymyilin. Tilanne tuntui absurdilta. Täällä me juostaan jotain maratonia keskellä myrskyä. Ihan vapaaehtoisesti.

Stadion näkyi jo. Äkisti tunsin vasemmassa polvessa vihlovaa kipua. Hidastin vauhtia ja onnuin jalkaa vähän aikaa. Sitten ajattelin, että mitä hittoa, maaliin on matkaa puoli kilometriä. Juoksen tästä maaliin vaikka mitenkä päin. Saavutin maalin ajassa 4:11:22. Maaliportti puuttui, koska tuuli oli kaatanut sen.

Kävelin kylmissäni Töölön kisahallin parkkipaikalle yhteiskuljetusautollemme. Olin tullut Helsinkiin parinkymmenen muun juoksijan kanssa kimppakuljetuksella. Jalat oli tohjona ja palelin niin, että huulet sinersi ja hampaat kalisi. Bussissa tuumailimme yhdessä, mikä meidät oikein saa lähtemään tähän touhuun. Vapaaehtoisesti ja vieläpä maksamaan tästä.

Järjestelyt HCM:lla toimivat taas erinomaisesti. Vessoja oli riittävästi, samoin juomapisteitä. Juoksijoita palveltiin ripeästi ja ystävällisesti.

Kävellessäni Telia areenalta kisahallille en voinut olla ajattelematta, että olisivatko lämmittävät avaruuspeitteet olleet järjestäjältä liian suuri satsaus. Olin nimittäin niin jäässä, kun lampsin vesisateessa ja tuulessa. En varmaan ole ainoa osallistuja, joka jäi kaipaamaan jotain lämmittävää peitettä. Kaikilla ei ollut mahdollisuutta päästä areenan sisätiloihin lämmittelemään; sisällä oli tupaten täyttä.