Edellisessä postauksessa pohdiskelin sitä, voinko kutsua itseäni vegaaniksi, kun teen silloin tällöin ostopäätöksiä, joita puhdasoppinen vegaani ei tekisi. Sanan varsinaisessa merkityksessä en siis tosiaan ole vegaani, koska ostan ja käytän villaa, untuvaa ja nahkaa. Pyrin kuitenkin välttämään kulutuksessani kaikkea eläinperäistä.
Kaksi vuotta sitten aloitin täysin vegaanisen ruokavalion. En syö lihaa, kananmunia, maitotuotteita enkä mitään muutakaan eläinkunnan tuotetta. Tässä postauksessa kerron omat perusteluni, miksi siirryin kohti vegaanista elämäntapaa.
Palaan ensin ajassa taaksepäin. Olin nuori lukiolaistyttö, kun veganismi löysi tiensä Suomeen ja omassa koulussani muutama nuori ryhtyi vegaaniksi. Elettiin kai vuotta -96 tai -97. Ne muutamat lukion vegaaninuoret olivat kirjaimellisesti ituhippejä. Heille naureskeltiin ja heitä ivattiin, julkisesti ja selän takana. Erään kerran ituhippinuoret järjestivät hieman koomisen mielenosoituksen McDonald´sin edessä. En muista, mikä heidän mielenilmauksensa viesti oli tarkalleen ottaen. Ehkä he syyttivät suurta hampurilaisketjua lihan myymisestä tai kulttuuri-imperialismista. Joka tapauksessa minä ja kaverini olimme mukana naureskelemassa noille vegaaninuorille. Olihan se vähän surkuhupaisaa, että pari-kolme rastapäätä seisoskeli pikkukaupungin Mäkin edessä huutamassa iskulauseita. Pidimme noita resuisia hihhuleita erikoisuuden tavoittelijoina.
Jos joku olisi tuohon aikaan sanonut minulle, että myöhemmällä iällä ryhdyn itse vegaaniksi, olisin nauranut.
Sellaista oli veganismin alkutaival Suomessa 90-luvulla. Ituhippinuoret olisivat halunneet lukioomme vegaanista kasvisruokaa lounaaksi. Pyyntöön ei suostuttu. Lisäksi he saivat kestää kaikenlaista kummastelua, pilkkaa ja naureskelua.
Meni pari vuotta, ja ryhdyin itsekin kasvissyöjäksi. Perustelut olivat silloin terveydelliset, ei niinkään eettiset tai ekologiset. Meni muutama vuosi lisää, ja tutustuin järjestöporukoissa vegaaneihin. Aikaa oli kulunut jo sen verran paljon, ettei veganismi ollut enää mitään todella friikkiä ituhippeilyä. Arvostin järjestötuttujeni valintoja, mutta en tuntenut, että minusta olisi vegaaniksi. Ajattelin, että vegaanina joutuisin elämään ilman juustoa. Eikä! Mahdotonta. Ja että vegaanina kaikki olisi hirveän hidasta ja työlästä. Paputahnojen survomista, seitanin valmistusta ja mitä vielä. Ei ole aikaa sellaiseen. Lisäksi ajattelin tuohon aikaan, että paljon liikuntaa harrastavan on lähes mahdotonta koostaa vegaaniruokavaliosta sellainen, että siitä saisi tarpeeksi energiaa.
Ajatus vegaaniksi ryhtymisestä jäi kuitenkin kaihertamaan jonnekin takaraivoon. Vuosien mittaan olin alkanut tiedostaa enemmän kasvisruokavalion eettistä puolta. Vuonna 2012 luin Elina Lappalaisen kirjan Syötäväksi kasvatetut. Lappalaisen kirja kertoo rehellisesti ja kiihkottomasti siitä, millaisissa oloissa tuotantoeläin Suomessa elää. Kirja oli pysähdyttävä lukukokemus, mutta ei vielä sen luokan täystyrmäys, että olisin vegaaniksi ryhtynyt.
Täystyrmäys tuli lopulta syksyllä 2015. Tuolloin nousi kohu eläinsuojelujärjestöjen videoista, joita he olivat kuvanneet salaa suomalaisilla teurastamoilla. Katsoin MOT-dokumentin Kidu ensin, kuole sitten. Dokumentissa näytettiin pätkiä noista videoista ja haastateltiin samalla teurastamon omistajaa. Videoissa nähdään, miten pöyristyttävän julmasti eläimiä kohdellaan teurastamoilla. Viattomiin eläimiin kohdistettu tarpeeton ja käsittämätön väkivalta herätti hirveää surua ja järkytystä. Liioittelematta voin sanoa, että se MOT:n dokumentti jopa muutti elämäni, koska se oli viimeinen niitti pitkään jatkuneelle prosessille.
Päätin, että en halua omilla valinnoillani tukea eläinten väkivaltaista kohtelua ja tappamista. Päätin ryhtyä vegaaniksi. En tehnyt muutosta yhdessä yössä, vaan aloin etsiä tietoa vegaanisen ruokavalion koostamisesta. Poistin muutaman viikon kuluessa eläinperäiset tuotteet ruokavaliostani: ensin kananmunat, sitten juusto, sitten rahka, jogurtti ja maito. Osallistuin vegaanihaasteeseen, jonka päivittäisten uutiskirjeiden kautta sain erinomaista tietoa ja vinkkejä eläinystävälliseen arkeen. Luin lisää eläintuotannon epäkohdista. Luin, kuinka paljon tiede on päässyt perille eläinten kognitiivisista kyvyistä, kokemusmaailmasta ja tunteista. Hain verkosta vegaaniruokablogeja ja testailin ruokaohjeita.
Lyhyesti sanottuna on kolme syytä siihen, miksi olen vegaani. Järjestyksessä nämä: eläimet, ympäristö ja terveys.
Pidän eläimistä paljon, mutta en ole sillä tavalla eläinrakas kuin eläinrakkaus perinteisesti ymmärretään. En ole sellainen pehmo, joka alkaa oitis lässyttää, kun näkee suloisen koiran. Enkä puhkea kyyneliin kaikkien hylättyjen kissojen puolesta. Minä vain koen eläintuotannon julmuudet todella epäoikeudenmukaisina. Puistattavinta on, että tuotantoeläimiä saa rauhassa orjuuttaa ja niillä saa tehdä bisnestä rikkomatta eläinsuojelulakia. Kun tilallisilta kysytään, kokevatko he tekevänsä oikein, kun he telkeävät emakon häkkiin, he puolustautuvat vastaamalla, että kaikki tapahtuu täysin lain kirjaimen mukaan. Eläinsuojelulaki arvottaa lemmikit ja tuotantoeläimet eri tavoin.
Niin tekevät myös useimmat ihmiset. Lemmikit ovat erillisiä yksilöitä, joilla on omanlaisensa tavat ja luonne. Tuotantoeläimet ovat harmaata massaa. Tuotantoeläimellä ei ole persoonaa eikä arvoa itsessään. Tuotantoeläimellä on vain taloudellinen arvo. Minusta on erikoista, että monet ihmiset, jotka pitävät itseään eläinrakkaina, popsivat surutta broilerin suikaleita ja muuta bulkkilihaa. Eläinrakkaina itseään pitävät ihmiset hemmottelevat koiriaan. Niille ostetaan sieviä vaatteita ja koruja. Niitä viedään fysioterapiaan ja hierojalle. Kaikkea hemmottelua pidetään osoituksena omasta eläinrakkaudesta. Eläinrakkaus tuntuu monella rajoittuvan vain lemmikkieläimiin. Koira on arvokkaampi kuin sika. Ei ole kuitenkaan olemassa eettisesti kestävää argumenttia, jonka mukaan koiran voisi nostaa jalustalle sian tai jonkun muun tuotantoeläimen yläpuolelle. Sika on erittäin aktiivinen, touhukas ja viisas eläin. Nykytiedon mukaan sika on itse asiassa älykkäämpi kuin koira, älyllisesti noin viisivuotiaan lapsen tasolla.
Kaikille aiheesta kiinnostuneille suosittelen näitä kirjoja. Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut (Atena 2012) ja Helena Telkänrannan Millaista on olla eläin? (SKS 2015). Lisäksi Eveliina Lundqvistin Salainen päiväkirja eläintiloilta on todella pysähdyttävä lukukokemus.
90-luvun rastapäät ovat välillä palanneet mieleeni. Mitä ajattelen heistä tänään? Ja mitä mieltä olen omasta toiminnastani tuolloin? Ajattelen, että he olivat rohkeita, kun kulkivat omaa tietään huolimatta muiden pilkasta. Ajattelen, että olin silloin lapsellinen ja tietämätön. Menin massan mukana.
Respect kaikille 90-luvun uraa uurtaneille vegaaneille. Jouduitte tekemään kaiken itse aikana, kun kaupoista ei löytynyt edes soijamaitoa. Teitä ihmeteltiin ja teille naurettiin. Ette luovuttaneet kuitenkaan.
Kaksi vuotta sitten aloitin täysin vegaanisen ruokavalion. En syö lihaa, kananmunia, maitotuotteita enkä mitään muutakaan eläinkunnan tuotetta. Tässä postauksessa kerron omat perusteluni, miksi siirryin kohti vegaanista elämäntapaa.
Palaan ensin ajassa taaksepäin. Olin nuori lukiolaistyttö, kun veganismi löysi tiensä Suomeen ja omassa koulussani muutama nuori ryhtyi vegaaniksi. Elettiin kai vuotta -96 tai -97. Ne muutamat lukion vegaaninuoret olivat kirjaimellisesti ituhippejä. Heille naureskeltiin ja heitä ivattiin, julkisesti ja selän takana. Erään kerran ituhippinuoret järjestivät hieman koomisen mielenosoituksen McDonald´sin edessä. En muista, mikä heidän mielenilmauksensa viesti oli tarkalleen ottaen. Ehkä he syyttivät suurta hampurilaisketjua lihan myymisestä tai kulttuuri-imperialismista. Joka tapauksessa minä ja kaverini olimme mukana naureskelemassa noille vegaaninuorille. Olihan se vähän surkuhupaisaa, että pari-kolme rastapäätä seisoskeli pikkukaupungin Mäkin edessä huutamassa iskulauseita. Pidimme noita resuisia hihhuleita erikoisuuden tavoittelijoina.
Jos joku olisi tuohon aikaan sanonut minulle, että myöhemmällä iällä ryhdyn itse vegaaniksi, olisin nauranut.
Sellaista oli veganismin alkutaival Suomessa 90-luvulla. Ituhippinuoret olisivat halunneet lukioomme vegaanista kasvisruokaa lounaaksi. Pyyntöön ei suostuttu. Lisäksi he saivat kestää kaikenlaista kummastelua, pilkkaa ja naureskelua.
Meni pari vuotta, ja ryhdyin itsekin kasvissyöjäksi. Perustelut olivat silloin terveydelliset, ei niinkään eettiset tai ekologiset. Meni muutama vuosi lisää, ja tutustuin järjestöporukoissa vegaaneihin. Aikaa oli kulunut jo sen verran paljon, ettei veganismi ollut enää mitään todella friikkiä ituhippeilyä. Arvostin järjestötuttujeni valintoja, mutta en tuntenut, että minusta olisi vegaaniksi. Ajattelin, että vegaanina joutuisin elämään ilman juustoa. Eikä! Mahdotonta. Ja että vegaanina kaikki olisi hirveän hidasta ja työlästä. Paputahnojen survomista, seitanin valmistusta ja mitä vielä. Ei ole aikaa sellaiseen. Lisäksi ajattelin tuohon aikaan, että paljon liikuntaa harrastavan on lähes mahdotonta koostaa vegaaniruokavaliosta sellainen, että siitä saisi tarpeeksi energiaa.
Ajatus vegaaniksi ryhtymisestä jäi kuitenkin kaihertamaan jonnekin takaraivoon. Vuosien mittaan olin alkanut tiedostaa enemmän kasvisruokavalion eettistä puolta. Vuonna 2012 luin Elina Lappalaisen kirjan Syötäväksi kasvatetut. Lappalaisen kirja kertoo rehellisesti ja kiihkottomasti siitä, millaisissa oloissa tuotantoeläin Suomessa elää. Kirja oli pysähdyttävä lukukokemus, mutta ei vielä sen luokan täystyrmäys, että olisin vegaaniksi ryhtynyt.
Täystyrmäys tuli lopulta syksyllä 2015. Tuolloin nousi kohu eläinsuojelujärjestöjen videoista, joita he olivat kuvanneet salaa suomalaisilla teurastamoilla. Katsoin MOT-dokumentin Kidu ensin, kuole sitten. Dokumentissa näytettiin pätkiä noista videoista ja haastateltiin samalla teurastamon omistajaa. Videoissa nähdään, miten pöyristyttävän julmasti eläimiä kohdellaan teurastamoilla. Viattomiin eläimiin kohdistettu tarpeeton ja käsittämätön väkivalta herätti hirveää surua ja järkytystä. Liioittelematta voin sanoa, että se MOT:n dokumentti jopa muutti elämäni, koska se oli viimeinen niitti pitkään jatkuneelle prosessille.
Päätin, että en halua omilla valinnoillani tukea eläinten väkivaltaista kohtelua ja tappamista. Päätin ryhtyä vegaaniksi. En tehnyt muutosta yhdessä yössä, vaan aloin etsiä tietoa vegaanisen ruokavalion koostamisesta. Poistin muutaman viikon kuluessa eläinperäiset tuotteet ruokavaliostani: ensin kananmunat, sitten juusto, sitten rahka, jogurtti ja maito. Osallistuin vegaanihaasteeseen, jonka päivittäisten uutiskirjeiden kautta sain erinomaista tietoa ja vinkkejä eläinystävälliseen arkeen. Luin lisää eläintuotannon epäkohdista. Luin, kuinka paljon tiede on päässyt perille eläinten kognitiivisista kyvyistä, kokemusmaailmasta ja tunteista. Hain verkosta vegaaniruokablogeja ja testailin ruokaohjeita.
Lyhyesti sanottuna on kolme syytä siihen, miksi olen vegaani. Järjestyksessä nämä: eläimet, ympäristö ja terveys.
Pidän eläimistä paljon, mutta en ole sillä tavalla eläinrakas kuin eläinrakkaus perinteisesti ymmärretään. En ole sellainen pehmo, joka alkaa oitis lässyttää, kun näkee suloisen koiran. Enkä puhkea kyyneliin kaikkien hylättyjen kissojen puolesta. Minä vain koen eläintuotannon julmuudet todella epäoikeudenmukaisina. Puistattavinta on, että tuotantoeläimiä saa rauhassa orjuuttaa ja niillä saa tehdä bisnestä rikkomatta eläinsuojelulakia. Kun tilallisilta kysytään, kokevatko he tekevänsä oikein, kun he telkeävät emakon häkkiin, he puolustautuvat vastaamalla, että kaikki tapahtuu täysin lain kirjaimen mukaan. Eläinsuojelulaki arvottaa lemmikit ja tuotantoeläimet eri tavoin.
Niin tekevät myös useimmat ihmiset. Lemmikit ovat erillisiä yksilöitä, joilla on omanlaisensa tavat ja luonne. Tuotantoeläimet ovat harmaata massaa. Tuotantoeläimellä ei ole persoonaa eikä arvoa itsessään. Tuotantoeläimellä on vain taloudellinen arvo. Minusta on erikoista, että monet ihmiset, jotka pitävät itseään eläinrakkaina, popsivat surutta broilerin suikaleita ja muuta bulkkilihaa. Eläinrakkaina itseään pitävät ihmiset hemmottelevat koiriaan. Niille ostetaan sieviä vaatteita ja koruja. Niitä viedään fysioterapiaan ja hierojalle. Kaikkea hemmottelua pidetään osoituksena omasta eläinrakkaudesta. Eläinrakkaus tuntuu monella rajoittuvan vain lemmikkieläimiin. Koira on arvokkaampi kuin sika. Ei ole kuitenkaan olemassa eettisesti kestävää argumenttia, jonka mukaan koiran voisi nostaa jalustalle sian tai jonkun muun tuotantoeläimen yläpuolelle. Sika on erittäin aktiivinen, touhukas ja viisas eläin. Nykytiedon mukaan sika on itse asiassa älykkäämpi kuin koira, älyllisesti noin viisivuotiaan lapsen tasolla.
Kaikille aiheesta kiinnostuneille suosittelen näitä kirjoja. Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut (Atena 2012) ja Helena Telkänrannan Millaista on olla eläin? (SKS 2015). Lisäksi Eveliina Lundqvistin Salainen päiväkirja eläintiloilta on todella pysähdyttävä lukukokemus.
90-luvun rastapäät ovat välillä palanneet mieleeni. Mitä ajattelen heistä tänään? Ja mitä mieltä olen omasta toiminnastani tuolloin? Ajattelen, että he olivat rohkeita, kun kulkivat omaa tietään huolimatta muiden pilkasta. Ajattelen, että olin silloin lapsellinen ja tietämätön. Menin massan mukana.
Respect kaikille 90-luvun uraa uurtaneille vegaaneille. Jouduitte tekemään kaiken itse aikana, kun kaupoista ei löytynyt edes soijamaitoa. Teitä ihmeteltiin ja teille naurettiin. Ette luovuttaneet kuitenkaan.
Kommentit
Lähetä kommentti