Olen miettinyt viime viikkoina, mihin oikein pyrin juoksuharrastuksessani. Mitä tavoittelen ja miksi?
Haluanko olla fiilisjuoksijan sijasta kuntourheilijan tasolla?
En haaveile ultrajuoksuista. Haaveilen siitä, että juoksisin parempia aikoja kympillä, puolimaratonilla ja maratonilla. Löysin itsestäni kilpailuhenkisen kiilusilmän, joka piiskaa itseään kohti parempia tuloksia.
Olen laatinut itse itselleni harjoitusohjelman, jonka mukaan treenaan 4-7 päivänä viikossa. Juoksua, pyöräilyä, joogaa ja lihaskuntotreenejä salilla. Juoksukilometrejä kertyy enemmän kuin ennen. Huomaan, että ohjelma on tuonut harjoitteluun lisää ryhtiä, mutta toisaalta se tuo harrastukseen ikävää suorittamisen makua. En lähde lenkille enää kuten ennen, fiiliksen mukaan, vaan suoritan ohjelmaani ja kerrytän kilometrejä. Yritän järjestellä muun elämän niin, että pystyn tekemään ohjelman mukaiset treenit.
Elämässä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista yllättävää tuon tuostakin. Töissä pitää tehdä pitkää päivää. Lapsi sairastuu ja pitää viedä lääkäriin. Kokonainen vapaapäivä kuluu raivatessa kotia, joka on kuin tsunamin jäljiltä. Pitkän työputken jälkeen totaalinen väsymys ei päästä otteestaan.
Juoksun lisäksi minulla on muutakin elämää. Olen kahden lapsen äiti ja teen vuorotyötä. Tärkeysjärjestyksessäni ensin tulee perhe, sitten työ, sitten harrastukset. Kun vuorokaudessa ei meinaa tunnit riittää, juoksu joustaa, ei muu elämä.
Kirjoittajan omahyväisyys ärsyttää välillä, mutta muuten tämä on erinomainen juoksukirja.
Luin hiljattain Karo Hämäläisen omaelämäkerrallisen juoksukirjan Miksi juoksen. "Tavoitteellinen juoksija suunnittelee viikkonsa avaintreenien ympärille", kirjoittaja valistaa. "Hän elää spartalaisesti juoksun ehdoilla." Juoksu "säätelee ja ohjaa valintoja" eli muu elämä joustaa eikä päinvastoin. Kirjoittaja kenties liioittelee tahallaan, mutta minua alkoi lievästi ottaa nuppiin. Hymähdin ajatuksissani, että helppo sanoa, kun on perheetön vapaa kirjailija eikä pikkurahasta ole puutetta. Katson itsekin kuuluvani tavoitteellisiin juoksijoihin, mutta ei minulla ole mahdollisuutta elää "spartalaisesti juoksun ehdoilla". Itse asiassa aika harvalla tavallisella kuntomaratoonarilla on mahdollisuutta sellaiseen.
Tästä tuli mieleeni eräs toinen juoksukirja, Tarja Virolaisen Juoksijan sielu. Luin sen viime vuonna. Muistan myös tätä kirjaa lukiessa hämmästelleeni, miten etuoikeutettu kirjoittaja onkaan. Kirjassaan Virolainen kertoo maratonmatkoistaan ympäri maailmaa. Jossain vaiheessa hän kyllästyy työhönsä, ottaa lopputilin ja pitää sapattivuoden. Sapattivuotensa aikana hän tekee, mitä huvittaa: lähinnä treenaa ja tapaa ystäviään. Tunsin kateuden piston. Tavallinen työssäkäyvä perheellinen, joka rimpuilee asuntolainojensa kanssa, voi vain haaveilla tuollaisesta ylellisyydestä. Että voisi jättäytyä töistä pois ja tehdä mitä mieli tekee. Kuluttaa aikaa ja rahaa vain omiin mielihaluihin ja harrastuksiin.
Että voisi elää kokonaisen vuoden noin itsekeskeisesti.
Kirjan perusteella minulle tuli Virolaisesta sellainen kuva, että hän elää minä-minä-minä- tyyppistä elämää, jossa kaiken keskiössä on oma juoksuharrastus, omat aikatavoitteet ja omat hienot maratonmatkat. Ehkä ihmisen on parempi suunnata katse pois itsestään, edes välillä. Omat ennätykset ja kalliit matkat ovat vain pintaa. Jos ne ovat elämässä keskeinen arvo, niin en ihmettele, että masennus ja tyhjyyden tunne valtaavat mielen. Kirjassaan Virolainen avautuu masennusvaiheistaan.
Juoksukeskeisen elämäntavan mahdollistaa se, että Virolainen on lapseton ja ilmeisen hyvätuloinen.
Virolaisen elämäntyyli on juuri sellaista, missä juoksu "säätelee ja ohjaa valintoja". Moinen sai minut siis ensin kateudesta vihreäksi, mutta asiaa tarkemmin pohdittuani en vaihtaisi osia Virolaisen kanssa.
Tänään kymmenen kilometrin vk-lenkillä. Kevättalven valo on kirkasta, melkein sokaisevaa.
Olen itse halunnut sen elämäntilanteen, jossa nyt olen. Olen valinnut sen ammatin, joka minulla nyt on, ja pidän työstäni hyvin paljon. Olen niin onnekas, että sain kaksi lasta. Jos minulla ei olisi lapsia, ehtisin treenata enemmän, kukaties voisin jopa elää "spartalaisesti juoksun ehdoilla". Rahaa jäisi käyttöön enemmän, ja olisi mahdollista käydä vaikka omin päin juoksulomilla, treenaillen ja itseään hemmotellen.
Jos saisin nyt valita uudestaan, valitsenko "vapaan" lapsettoman elämän vai äitiyden, en miettisi sekuntiakaan. Lapset tuovat elämään niin paljon iloa, että olen heistä joka päivä kiitollinen. Liikunta on minulle oleellinen osa elämää, ja juoksu on henkireikä, mutta mikään harrastus ei ole niin tärkeä, etteivätkö lapset menisi sen edelle.
Kaikkia juoksuohjelman treenejä en ehdi tehdä, enkä pääse joka viikko kilometritavoitteisiini. Mutta usein syy on se, että minua on tarvittu kotona. Turha siitä on ahdistua. Juoksu ei ole koko elämä.
Haluanko olla fiilisjuoksijan sijasta kuntourheilijan tasolla?
En haaveile ultrajuoksuista. Haaveilen siitä, että juoksisin parempia aikoja kympillä, puolimaratonilla ja maratonilla. Löysin itsestäni kilpailuhenkisen kiilusilmän, joka piiskaa itseään kohti parempia tuloksia.
Olen laatinut itse itselleni harjoitusohjelman, jonka mukaan treenaan 4-7 päivänä viikossa. Juoksua, pyöräilyä, joogaa ja lihaskuntotreenejä salilla. Juoksukilometrejä kertyy enemmän kuin ennen. Huomaan, että ohjelma on tuonut harjoitteluun lisää ryhtiä, mutta toisaalta se tuo harrastukseen ikävää suorittamisen makua. En lähde lenkille enää kuten ennen, fiiliksen mukaan, vaan suoritan ohjelmaani ja kerrytän kilometrejä. Yritän järjestellä muun elämän niin, että pystyn tekemään ohjelman mukaiset treenit.
Elämässä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista yllättävää tuon tuostakin. Töissä pitää tehdä pitkää päivää. Lapsi sairastuu ja pitää viedä lääkäriin. Kokonainen vapaapäivä kuluu raivatessa kotia, joka on kuin tsunamin jäljiltä. Pitkän työputken jälkeen totaalinen väsymys ei päästä otteestaan.
Juoksun lisäksi minulla on muutakin elämää. Olen kahden lapsen äiti ja teen vuorotyötä. Tärkeysjärjestyksessäni ensin tulee perhe, sitten työ, sitten harrastukset. Kun vuorokaudessa ei meinaa tunnit riittää, juoksu joustaa, ei muu elämä.
Kirjoittajan omahyväisyys ärsyttää välillä, mutta muuten tämä on erinomainen juoksukirja.
Luin hiljattain Karo Hämäläisen omaelämäkerrallisen juoksukirjan Miksi juoksen. "Tavoitteellinen juoksija suunnittelee viikkonsa avaintreenien ympärille", kirjoittaja valistaa. "Hän elää spartalaisesti juoksun ehdoilla." Juoksu "säätelee ja ohjaa valintoja" eli muu elämä joustaa eikä päinvastoin. Kirjoittaja kenties liioittelee tahallaan, mutta minua alkoi lievästi ottaa nuppiin. Hymähdin ajatuksissani, että helppo sanoa, kun on perheetön vapaa kirjailija eikä pikkurahasta ole puutetta. Katson itsekin kuuluvani tavoitteellisiin juoksijoihin, mutta ei minulla ole mahdollisuutta elää "spartalaisesti juoksun ehdoilla". Itse asiassa aika harvalla tavallisella kuntomaratoonarilla on mahdollisuutta sellaiseen.
Tästä tuli mieleeni eräs toinen juoksukirja, Tarja Virolaisen Juoksijan sielu. Luin sen viime vuonna. Muistan myös tätä kirjaa lukiessa hämmästelleeni, miten etuoikeutettu kirjoittaja onkaan. Kirjassaan Virolainen kertoo maratonmatkoistaan ympäri maailmaa. Jossain vaiheessa hän kyllästyy työhönsä, ottaa lopputilin ja pitää sapattivuoden. Sapattivuotensa aikana hän tekee, mitä huvittaa: lähinnä treenaa ja tapaa ystäviään. Tunsin kateuden piston. Tavallinen työssäkäyvä perheellinen, joka rimpuilee asuntolainojensa kanssa, voi vain haaveilla tuollaisesta ylellisyydestä. Että voisi jättäytyä töistä pois ja tehdä mitä mieli tekee. Kuluttaa aikaa ja rahaa vain omiin mielihaluihin ja harrastuksiin.
Että voisi elää kokonaisen vuoden noin itsekeskeisesti.
Kirjan perusteella minulle tuli Virolaisesta sellainen kuva, että hän elää minä-minä-minä- tyyppistä elämää, jossa kaiken keskiössä on oma juoksuharrastus, omat aikatavoitteet ja omat hienot maratonmatkat. Ehkä ihmisen on parempi suunnata katse pois itsestään, edes välillä. Omat ennätykset ja kalliit matkat ovat vain pintaa. Jos ne ovat elämässä keskeinen arvo, niin en ihmettele, että masennus ja tyhjyyden tunne valtaavat mielen. Kirjassaan Virolainen avautuu masennusvaiheistaan.
Juoksukeskeisen elämäntavan mahdollistaa se, että Virolainen on lapseton ja ilmeisen hyvätuloinen.
Virolaisen elämäntyyli on juuri sellaista, missä juoksu "säätelee ja ohjaa valintoja". Moinen sai minut siis ensin kateudesta vihreäksi, mutta asiaa tarkemmin pohdittuani en vaihtaisi osia Virolaisen kanssa.
Tänään kymmenen kilometrin vk-lenkillä. Kevättalven valo on kirkasta, melkein sokaisevaa.
Olen itse halunnut sen elämäntilanteen, jossa nyt olen. Olen valinnut sen ammatin, joka minulla nyt on, ja pidän työstäni hyvin paljon. Olen niin onnekas, että sain kaksi lasta. Jos minulla ei olisi lapsia, ehtisin treenata enemmän, kukaties voisin jopa elää "spartalaisesti juoksun ehdoilla". Rahaa jäisi käyttöön enemmän, ja olisi mahdollista käydä vaikka omin päin juoksulomilla, treenaillen ja itseään hemmotellen.
Jos saisin nyt valita uudestaan, valitsenko "vapaan" lapsettoman elämän vai äitiyden, en miettisi sekuntiakaan. Lapset tuovat elämään niin paljon iloa, että olen heistä joka päivä kiitollinen. Liikunta on minulle oleellinen osa elämää, ja juoksu on henkireikä, mutta mikään harrastus ei ole niin tärkeä, etteivätkö lapset menisi sen edelle.
Kaikkia juoksuohjelman treenejä en ehdi tehdä, enkä pääse joka viikko kilometritavoitteisiini. Mutta usein syy on se, että minua on tarvittu kotona. Turha siitä on ahdistua. Juoksu ei ole koko elämä.
Kommentit
Lähetä kommentti