Tuskin keneltäkään on jäänyt huomaamatta, että polkujuoksu on tällä hetkellä trendikäs laji. On ollut jo muutaman vuoden. Polkukisat myydään nopeasti täyteen. Samaan aikaan perinteisten kaupunkimaratonien osallistujamäärä laskee.
Polkujuoksujen rinnalla osallistujia havittelevat myös erilaiset seikkailu- ja extremejuoksut. Nyt ovat muodissa juoksutapahtumat, joissa kahlataan puroissa, ryvetään mudassa ja kompuroidaan rakkakivillä. Tavanomainen kaupunkijuoksu ei enää tarjoa riittävästi elämyksiä.
Toisinaan minäkin, kaupunkimaratoonari, treenailen poluilla. Olen onnekas, koska 4,5 kilometrin pituinen, järven rantaa seuraileva polkulenkki lähtee melkeinpä kotitaloni vierestä. Olen juossut sen ympäri jo niin monta kertaa, että jokseenkin muistan ulkoa sen kivet ja juurakot.
Miksi en ole hurahtanut polkujuoksuun vaan tassuttelen mieluummin sileällä? Syyt tulevat tässä.
Haluan olla luonnossa patikoiden, en juosten.
Millä tavalla luonto puhuttelee enemmän, kiiruhtaen vai rauhallisesti kohdaten? Vastaus on melko selvä. Kun menen luontoon, menen rauhoittumaan ja rentoutumaan. Haluan olla luonnossa, aistia ja ihailla sitä kiirehtimättä. Patikoidessa voin pysähtyä upean maiseman äärelle, levähtää hetken ja nauttia kaikessa rauhassa.
Kun juoksen poluilla, en pysty juurikaan ihailemaan maisemia, koska tarkkaavaisuus kohdistuu jalkojen liikkeeseen, kiviin, kantoihin ja juurakoihin, niiden väistelyyn.
Jos on vielä napit korvilla, missaa kaikki luonnon äänetkin.
Polulla pomppiessa voi loukata itsensä.
Tämä kohta liittyy hiukan edelliseen. Kuten totesin, polulla juostessa joudun tuijottamaan tiiviisti maastoa melkein koko ajan. Pelkään, että kompastun juurakkoon, lennän rähmälleni, nilkka murtuu tai siitä katkeaa nivelside. Loppukesän maratonit on sitten siinä.
En pääse poluilla kunnon vauhteihin, koska pelkään kaatumista. Hitaanpuoleinen eteneminen johtuu tietysti siitäkin, että olen aika tottumaton polkujuoksija.
Polkujuoksu on rajattu yhteen vuodenaikaan.
Ainakin minulla. Juoksen metsässä vain kesällä. Syksyllä on pimeää, eli pitäisi rynniä poluille otsalampun kanssa. Talvella taas vastassa voi olla upottava hanki, muhkurainen jää, nilkkaan asti sohjoa ja kaikkea siltä väliltä. Pimeyden lisäksi. Keväällä on mutaista ja märkää.
Sileällä juostessa joutuu kohtaamaan samantyyppiset vuodenaikojen vaihtelun ilot ja kirot, mutta huomattavasti lievemmässä muodossa.
Menen luontoon olemaan, en tekemään urheilusuoritusta.
Tämä liittyy ensimmäiseen kohtaan, eli luonnon kohtaamiseen. En halua mennä metsään tai tunturiin kilpailemaan, tuijottamaan urheilukelloa ja havittelemaan ennätyksiä. Ei vastaa käsitystäni siitä, miten otetaan vastaan luonnon rauhoittava vaikutus. En halua suorittaa mitään. Esim. tunturivaellukselle lähtiessä en halua keräillä kilometrejä vaan edetä rauhakseen.
Sileällä kilpaileminen on yksinkertaisesti mukavampaa.
Tässä kohtaa minun pitää tunnustaa, että en ole oikeasti ollut kertaakaan polkujuoksukisassa, vaan käsitykseni perustuu siihen, mitä olen lukenut muun muassa lajin harrastajien blogeista.
Sen perusteella, mitä olen lukenut, uskallan väittää, että polkujuoksukilpailu on melkoista epämukavuusalueelle siirtymistä ja omien rajojen koettelua. Ehkä lajin viehätys perustuu juuri siihen?
Minua ei houkuttele ajatus, että liukastun pitkospuilta ja kahlaan polvia myöten suossa. Ei myöskään rämpiminen mutaisella reitillä.
Eräs juoksuhullu, jonka kanssa juttelin yhdellä kisareissulla, kuvaili Vaarojen maratonia kamalaksi kokemukseksi. "Helvetti, ihan hirveetä. En mee enää ikinä." Hän puisteli päätään ja näytti olevan vakavissaan. Kyseinen tyyppi oli osallistunut moniin polku- ja ultrakilpailuihin, joten tein sen johtopäätöksen, että Vaarojen maratonin täytyy olla erityisen rankka koettelemus.
Kaupunkimaratoneilla ei tarvitse roikkua kenenkään perskärpäsenä.
Olen kuullut sanottavan, että ainakin isoissa polkukisoissa eteneminen on tökkivää, kun kaikki puskevat kapealla polulla jonossa eteenpäin. Itse varmaan turhautuisin siihen, että tekisi mieli ohitella hitaampia ahtaalla polulla.
Kaupunkimaratonilla on aina ruuhkaa alussa, mutta se helpottuu viimeistään puolivälissä. Kolmenkympin kohdalla on jo aivan väljää.
Moni on jäänyt koukkuun polkujuoksuun, ja se heille suotakoon. Polkujuoksukin on yksi tapa olla luonnossa ja saada siitä elämyksiä. Itse kuitenkin menen luontoon mieluummin patikoimaan ja istuksimaan nuotiolla.
Polkujuoksujen rinnalla osallistujia havittelevat myös erilaiset seikkailu- ja extremejuoksut. Nyt ovat muodissa juoksutapahtumat, joissa kahlataan puroissa, ryvetään mudassa ja kompuroidaan rakkakivillä. Tavanomainen kaupunkijuoksu ei enää tarjoa riittävästi elämyksiä.
Toisinaan minäkin, kaupunkimaratoonari, treenailen poluilla. Olen onnekas, koska 4,5 kilometrin pituinen, järven rantaa seuraileva polkulenkki lähtee melkeinpä kotitaloni vierestä. Olen juossut sen ympäri jo niin monta kertaa, että jokseenkin muistan ulkoa sen kivet ja juurakot.
Miksi en ole hurahtanut polkujuoksuun vaan tassuttelen mieluummin sileällä? Syyt tulevat tässä.
Haluan olla luonnossa patikoiden, en juosten.
Millä tavalla luonto puhuttelee enemmän, kiiruhtaen vai rauhallisesti kohdaten? Vastaus on melko selvä. Kun menen luontoon, menen rauhoittumaan ja rentoutumaan. Haluan olla luonnossa, aistia ja ihailla sitä kiirehtimättä. Patikoidessa voin pysähtyä upean maiseman äärelle, levähtää hetken ja nauttia kaikessa rauhassa.
Kun juoksen poluilla, en pysty juurikaan ihailemaan maisemia, koska tarkkaavaisuus kohdistuu jalkojen liikkeeseen, kiviin, kantoihin ja juurakoihin, niiden väistelyyn.
Jos on vielä napit korvilla, missaa kaikki luonnon äänetkin.
Polulla pomppiessa voi loukata itsensä.
Tämä kohta liittyy hiukan edelliseen. Kuten totesin, polulla juostessa joudun tuijottamaan tiiviisti maastoa melkein koko ajan. Pelkään, että kompastun juurakkoon, lennän rähmälleni, nilkka murtuu tai siitä katkeaa nivelside. Loppukesän maratonit on sitten siinä.
En pääse poluilla kunnon vauhteihin, koska pelkään kaatumista. Hitaanpuoleinen eteneminen johtuu tietysti siitäkin, että olen aika tottumaton polkujuoksija.
Polkujuoksu on rajattu yhteen vuodenaikaan.
Ainakin minulla. Juoksen metsässä vain kesällä. Syksyllä on pimeää, eli pitäisi rynniä poluille otsalampun kanssa. Talvella taas vastassa voi olla upottava hanki, muhkurainen jää, nilkkaan asti sohjoa ja kaikkea siltä väliltä. Pimeyden lisäksi. Keväällä on mutaista ja märkää.
Sileällä juostessa joutuu kohtaamaan samantyyppiset vuodenaikojen vaihtelun ilot ja kirot, mutta huomattavasti lievemmässä muodossa.
Menen luontoon olemaan, en tekemään urheilusuoritusta.
Tämä liittyy ensimmäiseen kohtaan, eli luonnon kohtaamiseen. En halua mennä metsään tai tunturiin kilpailemaan, tuijottamaan urheilukelloa ja havittelemaan ennätyksiä. Ei vastaa käsitystäni siitä, miten otetaan vastaan luonnon rauhoittava vaikutus. En halua suorittaa mitään. Esim. tunturivaellukselle lähtiessä en halua keräillä kilometrejä vaan edetä rauhakseen.
Sileällä kilpaileminen on yksinkertaisesti mukavampaa.
Tässä kohtaa minun pitää tunnustaa, että en ole oikeasti ollut kertaakaan polkujuoksukisassa, vaan käsitykseni perustuu siihen, mitä olen lukenut muun muassa lajin harrastajien blogeista.
Sen perusteella, mitä olen lukenut, uskallan väittää, että polkujuoksukilpailu on melkoista epämukavuusalueelle siirtymistä ja omien rajojen koettelua. Ehkä lajin viehätys perustuu juuri siihen?
Minua ei houkuttele ajatus, että liukastun pitkospuilta ja kahlaan polvia myöten suossa. Ei myöskään rämpiminen mutaisella reitillä.
Eräs juoksuhullu, jonka kanssa juttelin yhdellä kisareissulla, kuvaili Vaarojen maratonia kamalaksi kokemukseksi. "Helvetti, ihan hirveetä. En mee enää ikinä." Hän puisteli päätään ja näytti olevan vakavissaan. Kyseinen tyyppi oli osallistunut moniin polku- ja ultrakilpailuihin, joten tein sen johtopäätöksen, että Vaarojen maratonin täytyy olla erityisen rankka koettelemus.
Kaupunkimaratoneilla ei tarvitse roikkua kenenkään perskärpäsenä.
Olen kuullut sanottavan, että ainakin isoissa polkukisoissa eteneminen on tökkivää, kun kaikki puskevat kapealla polulla jonossa eteenpäin. Itse varmaan turhautuisin siihen, että tekisi mieli ohitella hitaampia ahtaalla polulla.
Kaupunkimaratonilla on aina ruuhkaa alussa, mutta se helpottuu viimeistään puolivälissä. Kolmenkympin kohdalla on jo aivan väljää.
Moni on jäänyt koukkuun polkujuoksuun, ja se heille suotakoon. Polkujuoksukin on yksi tapa olla luonnossa ja saada siitä elämyksiä. Itse kuitenkin menen luontoon mieluummin patikoimaan ja istuksimaan nuotiolla.
Kommentit
Lähetä kommentti