Kaikki maratonit ovat erilaisia, eikä juoksukisat todellakaan aina mene niinkuin on suunnitellut. Sen olen kokenut jo monta kertaa. Joskus päivän kisakunto yllättää myönteisesti, joskus päinvastoin. Tällä kertaa kävi niin, että lopputulos ei ihan vastannut sitä, mitä lähdin kisasta hakemaan.
Forssan Suvi-ilta juostiin viime lauantaina 16.6. Starttasin matkaan tietäen, että sää on lämmin, ja sen vuoksi on turha lähteä rynnimään. Ennätysten tavoittelu jääköön sikseen. Ajattelin juosta höntsämaratonin, jonka loppuaika voisi olla luokkaa 4.00-4.15, tai hyvällä tuurilla alle neljä tuntia. Enpä olisi arvannut, että näistä karkeloista ei minulle mitalia jaeta.
Aurinko helotti ja mittari näytti +24 astetta, liki hellelukemia siis. En ollut oikeastaan kovin huolestunut, koska olen juossut monta lämpimän sään maratonia. Uskoin selvittäväni tämänkin, kunhan en teputa liian vauhdikkaasti. Tarkoitus oli vaan hölkkäillä reitti läpi ja fiilistellä tätä tunnetusti kivaa urheilutapahtumaa.
Ensimmäiset 15 kilometriä selvitin varsin helposti. Juoksu oli kevyttä, ja vauhti pysytteli 5.45-6.00 min/km tienoilla. Vaikeudet alkoivat vähän ennen kuin puolimatkan rajapyykki saavutettiin. Jano alkoi tosissaan vaivata, vaikka join jokaikisellä juomapisteellä niin paljon kuin uskalsin. Otin myös suolakurkkua ja -tabletin. Juoksu tuntui kaikkea muuta kuin kivalta. Puolenvälin jälkeen aloin miettiä epäuskoisena, miten paljon matkaa on vielä jäljellä. Yritin kääntää ajatukset pois janon ja uupumuksen tunteista. Katselin unettavassa lämmössä nuokkuvaa pikkukaupunkia, omakotitalojen hyvinhoidettuja pihoja. Vastailin kädenheilautuksella ja hymyllä paikallisten kannustukseen.
Kun 30 kilometriä lähestyi, päätin, että tämä rääkki viedään loppuun. Jos ei muuten, niin osan matkaa kävellen, osan juosten. Askel alkoi painaa ja kinttuihin sattua. 32 kilometrin saavutettuani annoin itselleni luvan kävellä. Jalat alkoivat tuntua lyijyltä. Jano, kipu, paha olo ja väsymys alkoivat ottaa niskalenkin. Kävelin joitain pätkiä ja niiden välissä juoksin, tai pikemminkin köpöttelin. Juoksuni taisi näyttää varmaan aika koomiselta. Tuntui kuin olisin raahannut puujalkoja perässäni.
39 kilometrin kohdalla tunsin kuinka molemmat koivet sanoutuivat täysin irti koko hommasta. Ikään kuin ne olisivat päättäneet, että hei, kiitti nyt riitti. Molemmat jalat kramppasivat. Etenkin oikea pakara oli kuin kipeä möhkäle. Raahauduin toimitsijan luokse ja ilmoitin, että keskeytän. En pystynyt juoksemaan enkä kävelemään, joten mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Toimitsija antoi minulle juotavaa ja soitti keräysauton.
Molempiin jalkoihin sattui niin paljon, etten muista vastaavaa kipua tunteneeni maratonilla aiemmin. Kaiken huipuksi pahoinvoinnin hyöky yllätti, ja aloin oksentaa autossa. Keräysauton kuskit ilmoittivat päättäväisesti, että vievät minut ensiaputelttaan. Vaikutin kuulemma niin huonokuntoiselta. Ei siinä ollut sijaa vastaväitteille. Kävin kiltisti ensiavun petille lepäämään. Tuossa tuokiossa sain kanyylin käteen ja nestettä tippumaan.
Ensiavun talkoolaiset olivat innoissaan, kun saivat potilaan. Ihme kyllä, olin koko Suvi-illan ensimmäinen lämmöstä nuukahtanut kisaaja. Ensiavun hoitaja hämmästeli, miten erilaisia vuodet ovat, kun toissavuonna pedit loppuivat kesken ja tällä kertaa ei tullut kuin yksi potilas. No, kohtapian minun jälkeeni tuotiin vielä toinen maratoonari, jolle kuumuus oli ollut liikaa.
Olo virkistyi nopeasti sen jälkeen, kun sain nestettä ja suoloja suoraan suoneen. Lähtiessäni kiittelin hyvästä huolenpidosta. Pääsin suihkuun ja syömään. Olo koheni niin nopeasti, että pystyin aivan hyvin ajamaan iltamyöhällä Forssasta takaisin kotiin Tampereelle.
10 km starttia odotellessa
Tuskajuoksun jälkeen ensiavun petillä pötkötellessäni pohdin, pitäisikö lopettaa maratonit tähän ja keskittyä vastedes lyhyemmille matkoille. Nyt kun reissusta on muutama päivä kulunut, suhtaudun tuohon lauantain kisaan eri tavalla. Minulle sattui huono päivä, ja kuumuus oli yksinkertaisesti liikaa. Maratonia edeltävänä päivänä olin ollut yli 14 tuntia töissä eli käytännössä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Sekään ei ollut pitkän juoksukisan kannalta hyvä juttu. Mutta kisoja tulee ja kisoja menee. Kokemus se oli tämäkin.
Jos juoksee neljä maratonia vuodessa ja niiden lisäksi puolikkaita ja kymppejä, ei se ole ihmekään, että toisinaan joku kisa menee pieleen.
Forssan Suvi-illasta vielä sananen. Tapahtuman tunnelma on jotenkin niin omaa luokkaansa, että sinne tekee mieli tulla aina uudestaan. Pikkukaupungin väki on kokoontunut katujen varsille kannustamaan, katselemaan ja taputtamaan. Oma mieliala ei ollut tässä juoksussa huipuissaan, mutta asiaa auttoi huomattavasti paikallisten hyväntuulinen kannustus.
Tosin oma kokemukseni Forssan Suvi-illoista on se, että joka kerta on ollut liian kuuma. Olen juossut siellä kaksi kertaa puolikkaan ja nyt ensimmäistä kertaa yritin täyspitkää. Jos ensi vuonna juoksen taas Forssassa, taidan suosiolla valita sen puolimaratonin.
Forssan Suvi-ilta juostiin viime lauantaina 16.6. Starttasin matkaan tietäen, että sää on lämmin, ja sen vuoksi on turha lähteä rynnimään. Ennätysten tavoittelu jääköön sikseen. Ajattelin juosta höntsämaratonin, jonka loppuaika voisi olla luokkaa 4.00-4.15, tai hyvällä tuurilla alle neljä tuntia. Enpä olisi arvannut, että näistä karkeloista ei minulle mitalia jaeta.
Aurinko helotti ja mittari näytti +24 astetta, liki hellelukemia siis. En ollut oikeastaan kovin huolestunut, koska olen juossut monta lämpimän sään maratonia. Uskoin selvittäväni tämänkin, kunhan en teputa liian vauhdikkaasti. Tarkoitus oli vaan hölkkäillä reitti läpi ja fiilistellä tätä tunnetusti kivaa urheilutapahtumaa.
Ensimmäiset 15 kilometriä selvitin varsin helposti. Juoksu oli kevyttä, ja vauhti pysytteli 5.45-6.00 min/km tienoilla. Vaikeudet alkoivat vähän ennen kuin puolimatkan rajapyykki saavutettiin. Jano alkoi tosissaan vaivata, vaikka join jokaikisellä juomapisteellä niin paljon kuin uskalsin. Otin myös suolakurkkua ja -tabletin. Juoksu tuntui kaikkea muuta kuin kivalta. Puolenvälin jälkeen aloin miettiä epäuskoisena, miten paljon matkaa on vielä jäljellä. Yritin kääntää ajatukset pois janon ja uupumuksen tunteista. Katselin unettavassa lämmössä nuokkuvaa pikkukaupunkia, omakotitalojen hyvinhoidettuja pihoja. Vastailin kädenheilautuksella ja hymyllä paikallisten kannustukseen.
Kun 30 kilometriä lähestyi, päätin, että tämä rääkki viedään loppuun. Jos ei muuten, niin osan matkaa kävellen, osan juosten. Askel alkoi painaa ja kinttuihin sattua. 32 kilometrin saavutettuani annoin itselleni luvan kävellä. Jalat alkoivat tuntua lyijyltä. Jano, kipu, paha olo ja väsymys alkoivat ottaa niskalenkin. Kävelin joitain pätkiä ja niiden välissä juoksin, tai pikemminkin köpöttelin. Juoksuni taisi näyttää varmaan aika koomiselta. Tuntui kuin olisin raahannut puujalkoja perässäni.
39 kilometrin kohdalla tunsin kuinka molemmat koivet sanoutuivat täysin irti koko hommasta. Ikään kuin ne olisivat päättäneet, että hei, kiitti nyt riitti. Molemmat jalat kramppasivat. Etenkin oikea pakara oli kuin kipeä möhkäle. Raahauduin toimitsijan luokse ja ilmoitin, että keskeytän. En pystynyt juoksemaan enkä kävelemään, joten mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Toimitsija antoi minulle juotavaa ja soitti keräysauton.
Molempiin jalkoihin sattui niin paljon, etten muista vastaavaa kipua tunteneeni maratonilla aiemmin. Kaiken huipuksi pahoinvoinnin hyöky yllätti, ja aloin oksentaa autossa. Keräysauton kuskit ilmoittivat päättäväisesti, että vievät minut ensiaputelttaan. Vaikutin kuulemma niin huonokuntoiselta. Ei siinä ollut sijaa vastaväitteille. Kävin kiltisti ensiavun petille lepäämään. Tuossa tuokiossa sain kanyylin käteen ja nestettä tippumaan.
Ensiavun talkoolaiset olivat innoissaan, kun saivat potilaan. Ihme kyllä, olin koko Suvi-illan ensimmäinen lämmöstä nuukahtanut kisaaja. Ensiavun hoitaja hämmästeli, miten erilaisia vuodet ovat, kun toissavuonna pedit loppuivat kesken ja tällä kertaa ei tullut kuin yksi potilas. No, kohtapian minun jälkeeni tuotiin vielä toinen maratoonari, jolle kuumuus oli ollut liikaa.
Olo virkistyi nopeasti sen jälkeen, kun sain nestettä ja suoloja suoraan suoneen. Lähtiessäni kiittelin hyvästä huolenpidosta. Pääsin suihkuun ja syömään. Olo koheni niin nopeasti, että pystyin aivan hyvin ajamaan iltamyöhällä Forssasta takaisin kotiin Tampereelle.
10 km starttia odotellessa
Tuskajuoksun jälkeen ensiavun petillä pötkötellessäni pohdin, pitäisikö lopettaa maratonit tähän ja keskittyä vastedes lyhyemmille matkoille. Nyt kun reissusta on muutama päivä kulunut, suhtaudun tuohon lauantain kisaan eri tavalla. Minulle sattui huono päivä, ja kuumuus oli yksinkertaisesti liikaa. Maratonia edeltävänä päivänä olin ollut yli 14 tuntia töissä eli käytännössä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Sekään ei ollut pitkän juoksukisan kannalta hyvä juttu. Mutta kisoja tulee ja kisoja menee. Kokemus se oli tämäkin.
Jos juoksee neljä maratonia vuodessa ja niiden lisäksi puolikkaita ja kymppejä, ei se ole ihmekään, että toisinaan joku kisa menee pieleen.
Forssan Suvi-illasta vielä sananen. Tapahtuman tunnelma on jotenkin niin omaa luokkaansa, että sinne tekee mieli tulla aina uudestaan. Pikkukaupungin väki on kokoontunut katujen varsille kannustamaan, katselemaan ja taputtamaan. Oma mieliala ei ollut tässä juoksussa huipuissaan, mutta asiaa auttoi huomattavasti paikallisten hyväntuulinen kannustus.
Tosin oma kokemukseni Forssan Suvi-illoista on se, että joka kerta on ollut liian kuuma. Olen juossut siellä kaksi kertaa puolikkaan ja nyt ensimmäistä kertaa yritin täyspitkää. Jos ensi vuonna juoksen taas Forssassa, taidan suosiolla valita sen puolimaratonin.
Kommentit
Lähetä kommentti