Vuoden ensimmäinen maraton on edessä Krakovassa 22.4. eli vajaan kolmen viikon kuluttua. Alkaa jo vähän jännittää. Ensimmäistä kertaa olen lähdössä yksin reissuun ulkomaille.
Toki jännittää myös se itse maraton. Myönnän, että joka kerta lähden maratonille hiukan levottomalla mielellä. Joku sanoikin joskus osuvasti, että yli 42 kilometrin juoksumatkaa ei pidä vähätellä. Pieni kisajännitys kuuluu asiaan.
Samat hermoilut tunnistan itsessäni kerta toisensa jälkeen. Vuoden ensimmäiselle maratonille lähden aina samoissa fiiliksissä: en ole treenannut tarpeeksi, kunto ei riitä, olisi pitänyt juosta enemmän pitkiä lenkkejä, olisi pitänyt juosta intervalleja ja sitä rataa. Kuitenkin maratonit ovat aina menneet ihan hyvin. Joka kerta olen päässyt maaliin ja vieläpä suht hyvissä voimissa.
Talven treenejä on haitannut poikkeuksellinen sairastelu. Olen potenut poskiontelontulehduksen, influenssan ja epälukuisen määrän muita pienempiä räkätauteja. Pitkin talvea on ollut treenitaukoja sairastelun takia. Tai sitten olen päässyt harjoittelemaan vain kevyesti, koska olen ollut toipilaana. Hieman on rassannut mieltä tuo jatkuva poteminen. Harjoittelun olisi pitänyt olla nousujohteista suunnilleen helmikuusta lähtien, mutta nousujohteisuuden sijaan voi puhua poukkoilevasta rytmistä. Yhtä kunnon treeniviikkoa on seurannut joku tauti, ja sitä taas on seurannut kevennetty viikko, koska heti taudin jälkeen ei voi lähteä hullun lailla repimään.
Sairastin influenssan pari viikkoa sitten. Kolme päivää meni kovassa kuumeessa. Lämmintä juotavaa, kuumelääkkeitä ja hömppäkirjallisuutta kului kiitettävä määrä.
Tätä kirjoittaessa olen onneksi terve. Kävin eilen pitkällä 28 kilometrin lenkillä, joka oli siis viimeinen maratonille valmistava treeni. Juoksin Hervannasta Kangasalle ja takaisin. Oli lähes täydellinen sää pitkiksen juoksemista ajatellen. Aurinko paistoi kirkkaasti, tuuli leppeästi ja mittari näytti likimain nollaa. Juoksu sujui melko mukavasti ja kevyesti. Pidemmällekin olisin jaksanut. Ainoa asia, mikä haittasi juoksua, oli kamalan huono keli. Jalkakäytävät olivat paikoin sulana, paikoin peilikirkkaan jään peittämät tai sitten (mikä pahinta) jäätynyttä röpelöä, kuin perunapeltoa. Aikaa lenkkiin kului juomataukoineen kolme tuntia. Sulalla kelillä ei varmaan olisi mennyt noin pitkään.
Koskahan pääsee juoksemaan sulalla tiellä?
Ottaen huomioon, miten surkeasti talven treenit ovat menneet, en lähde tavoittelemaan Krakovasta ennätysaikaa enkä välttämättä edes neljän tunnin alitusta. Vuoden ensimmäisen maratonin voin juosta kisaturistimielessä. Katselen maisemia ja tunnustelen, miten juoksu kulkee kaikkien talven sairastelujen jälkeen.
Toki jännittää myös se itse maraton. Myönnän, että joka kerta lähden maratonille hiukan levottomalla mielellä. Joku sanoikin joskus osuvasti, että yli 42 kilometrin juoksumatkaa ei pidä vähätellä. Pieni kisajännitys kuuluu asiaan.
Samat hermoilut tunnistan itsessäni kerta toisensa jälkeen. Vuoden ensimmäiselle maratonille lähden aina samoissa fiiliksissä: en ole treenannut tarpeeksi, kunto ei riitä, olisi pitänyt juosta enemmän pitkiä lenkkejä, olisi pitänyt juosta intervalleja ja sitä rataa. Kuitenkin maratonit ovat aina menneet ihan hyvin. Joka kerta olen päässyt maaliin ja vieläpä suht hyvissä voimissa.
Talven treenejä on haitannut poikkeuksellinen sairastelu. Olen potenut poskiontelontulehduksen, influenssan ja epälukuisen määrän muita pienempiä räkätauteja. Pitkin talvea on ollut treenitaukoja sairastelun takia. Tai sitten olen päässyt harjoittelemaan vain kevyesti, koska olen ollut toipilaana. Hieman on rassannut mieltä tuo jatkuva poteminen. Harjoittelun olisi pitänyt olla nousujohteista suunnilleen helmikuusta lähtien, mutta nousujohteisuuden sijaan voi puhua poukkoilevasta rytmistä. Yhtä kunnon treeniviikkoa on seurannut joku tauti, ja sitä taas on seurannut kevennetty viikko, koska heti taudin jälkeen ei voi lähteä hullun lailla repimään.
Tätä kirjoittaessa olen onneksi terve. Kävin eilen pitkällä 28 kilometrin lenkillä, joka oli siis viimeinen maratonille valmistava treeni. Juoksin Hervannasta Kangasalle ja takaisin. Oli lähes täydellinen sää pitkiksen juoksemista ajatellen. Aurinko paistoi kirkkaasti, tuuli leppeästi ja mittari näytti likimain nollaa. Juoksu sujui melko mukavasti ja kevyesti. Pidemmällekin olisin jaksanut. Ainoa asia, mikä haittasi juoksua, oli kamalan huono keli. Jalkakäytävät olivat paikoin sulana, paikoin peilikirkkaan jään peittämät tai sitten (mikä pahinta) jäätynyttä röpelöä, kuin perunapeltoa. Aikaa lenkkiin kului juomataukoineen kolme tuntia. Sulalla kelillä ei varmaan olisi mennyt noin pitkään.
Ottaen huomioon, miten surkeasti talven treenit ovat menneet, en lähde tavoittelemaan Krakovasta ennätysaikaa enkä välttämättä edes neljän tunnin alitusta. Vuoden ensimmäisen maratonin voin juosta kisaturistimielessä. Katselen maisemia ja tunnustelen, miten juoksu kulkee kaikkien talven sairastelujen jälkeen.
Kommentit
Lähetä kommentti