Kirjoitin kisaraportin Paavo Nurmelta heti juoksun jälkeisenä päivänä, mutta teksti unohtui luonnoslaatikkoon. En ottanut reissulta kuvia, joten menköön tämä teksti julkaisuun ilman kuvia, ja lähes kuukausi itse tapahtuman jälkeen.
* * *
Jalat on kipeät, mutta mieli iloinen. Juoksin kahdennentoista maratonini aurinkoisessa Turussa. Vieläkin on niin huikea fiilis, että taatusti tämä juoksu jää muistoihin todellisena hyvän mielen maratonina.
Turkuun on aina mukava tulla. Jokirannan maisemat ovat minulle hyvinkin tuttuja, koska asuin kaupungissa yhdeksän vuotta. Tänä viikonloppuna Turussa oli maratonin lisäksi muutakin happeningia: olutfestivaalit ja Turbaani-kaupunkifestarit. Turun traagisesta terrori-iskusta tuli kuluneeksi 18.8. päivälleen vuosi, minkä vuoksi oli järjestetty myös kaksi mielenosoitusta. Kun käppäilin linja-autoasemalta Puutorin ohi jokirannan suuntaan, en voinut olla huomaamatta, että jotain poikkeuksellista on tekeillä. Poliisiautoja kulki ohi jatkuvalla syötöllä. Ydinkeskustassa liikkui joukko ratsupoliiseja, päästä varpaisiin mellakkavarusteissa.
Sää oli mitä parhain. Aurinko paistoi, oli kesäisen lämmintä, leppeä tuuli puhalteli. Maratonin juoksemista ajatellen oli vähän liiankin lämmintä, mutta ei se varsinaisesti haitannut. Lämpö ei ollut tukahduttavaa hellettä, vaan loppukesän lempeää poutasäätä.
Startin jälkeen ensimmäiset kilometrit olivat hiukan tahmeita, mutta juoksu lähti rullaamaan sitten paremmin. Etenin sellaista vauhtia, joka tuntui hyvältä, n. 5:20-5:30 min/km. Heti ensimmäisten kilometrien jälkeen päätin, etten tuijottele sykkeitä enkä vauhteja vaan jätän koko mittarin huomiotta. Etenen vain omien tuntemusten mukaan. Ajattelin, että 39-40 kilometrin kohdalla katsastan kellosta, paljonko aikaa on kulunut ja arvioin, millaiseen loppukiriin pystyn.
Juoksu oli ihanaa, nautinnollista. Annoin mennä vaan, vaikka tiesin, että lennokas askel kostautuu viimeistään kolmenkympin kohdalla. Tuli tunne, että tossut vievät naista eikä nainen tossuja. Tulkoon vaikeudet sitten kun tulevat, ajattelin. Olen valmis ottamaan ne vastaan.
Ja tulivat ne vaikeudet tietenkin. Yksikään maraton ei tule ilmaiseksi. Vaikeudet iskivät tällä kertaa klassisesti kolmenkympin kohdalla. Siitähän se maraton tunnetusti vasta alkaa. Kepeä askel muuttui töpöttämiseksi. Tuntui kuin olisin ollut polvia myöten jossain paksussa tahmassa ja yrittänyt siinä räpistellä eteenpäin.
Houkutus kävelyyn oli suuri, mutta en antanut sille periksi. Pakotin itseni juoksemaan. Perkele, tämä on juoksukilpailu, ei tänne ole tultu kävelemään.
Jossain vaiheessa lyijynraskas köpöttely alkoi taas muistuttaa enemmän juoksemista. Jalkoihin tietysti sattui ja väsymys alkoi painaa. Kun alussa kilometrit hupenivat kuin itsestään, viimeisellä kympillä alkoi taistelu. Jaksan vielä tämän kilometrin. Jaksan vielä tämänkin. Kipu ja väsymys kuuluvat tähän juttuun, ei niihin kuole.
40 kilometrin kohdalla muistaakseni katsahdin juoksukelloa, ja havaitsin, että jos pidän tahtia yllä, pystyn alittamaan neljä tuntia. Ennätystä ei tulisi, mutta mitäpä tuosta. Pinnistin loppukiriin ja sain kuitattua ajaksi 3.57. Tuolla ajalla olin ikäsarjani (N35) ensimmäinen.
Olen tyytyväinen juoksuuni. Mieli pysyi kirkkaana ja seesteisenä koko ajan. Tuloksista katsoin, että vauhtini on ollut varsin tasaista 5:30 min/km alusta loppuun. Lähdin hakemaan neljän tunnin alitusta, ja siihen pääsin. Tämä maraton oli kuin balsamia haavoille. Edellinen maraton kun oli hirveää, vastahakoista repimistä alusta loppuun, ja päättyi lopulta keskeytykseen 39 kilometrin kohdalla.
Tykkään todella paljon Paavo Nurmi Marathonista. Järjestelyt pelasivat taas hyvin. Alkuvaiheessa reitillä pääsi syntymään hieman ruuhkia, mutta ne olivat varsin nopeasti ohi. Vessoja oli tarpeeksi, samoin juoma-asemia. Tänä vuonna peseytyminen oli siirretty Samppalinnan maauimalaan. Siellä oli ruuhkaa, koska maratoonarien lisäksi kävijöitä on muutenkin paljon aina kun on aurinkoinen sää.
Paavo Nurmi Marathonin reitistä pidän myös. Oli mukava juosta Ruissalossa ja muistella, miten tapasin ennen juosta siellä pitkiä lenkkejä. Aurinko porotti +22 asteen lämmöllä, mutta juostessa se ei haitannut, koska Ruissalossa puut antavat kaivattua varjoa. Mereltä puhalteleva tuuli vilvoitti sopivasti.
Turussa parasta on jokiranta. Ihmisiä oli liikkeellä paljon, kuten jokirannassa aina silloin kun on lämmintä ja aurinkoista. Tunnelma oli rento ja hyväntuulinen. Viimeisen parin-kolmen kilometrin aikana, kun puskin jokirantaa pitkin kohti maalia, olin niin liikuttunut kaikesta kannustuksesta, että melkein pillahdin itkuun. Minulle vilkuteltiin terasseilta, taputettiin, hymyiltiin, näytettiin peukkua. Minulle huikattiin, että hyvältä näyttää, kevyt askel, sieltä tullaan reipasta vauhtia ja niin edelleen. Kiitin kaikkia vilkuttamalla tai näyttämällä peukkua. Voi että, miten paljon imin voimaa ihmisten kannustuksesta, hymyilevistä kasvoista ja jokirannan letkeästä tunnelmasta. Kiitos Turku ja Paavo Nurmi Marathonin järjestäjät! Oli niin huippu päivä, että tulen ensi vuonna taas uudestaan.
* * *
Jalat on kipeät, mutta mieli iloinen. Juoksin kahdennentoista maratonini aurinkoisessa Turussa. Vieläkin on niin huikea fiilis, että taatusti tämä juoksu jää muistoihin todellisena hyvän mielen maratonina.
Turkuun on aina mukava tulla. Jokirannan maisemat ovat minulle hyvinkin tuttuja, koska asuin kaupungissa yhdeksän vuotta. Tänä viikonloppuna Turussa oli maratonin lisäksi muutakin happeningia: olutfestivaalit ja Turbaani-kaupunkifestarit. Turun traagisesta terrori-iskusta tuli kuluneeksi 18.8. päivälleen vuosi, minkä vuoksi oli järjestetty myös kaksi mielenosoitusta. Kun käppäilin linja-autoasemalta Puutorin ohi jokirannan suuntaan, en voinut olla huomaamatta, että jotain poikkeuksellista on tekeillä. Poliisiautoja kulki ohi jatkuvalla syötöllä. Ydinkeskustassa liikkui joukko ratsupoliiseja, päästä varpaisiin mellakkavarusteissa.
Sää oli mitä parhain. Aurinko paistoi, oli kesäisen lämmintä, leppeä tuuli puhalteli. Maratonin juoksemista ajatellen oli vähän liiankin lämmintä, mutta ei se varsinaisesti haitannut. Lämpö ei ollut tukahduttavaa hellettä, vaan loppukesän lempeää poutasäätä.
Startin jälkeen ensimmäiset kilometrit olivat hiukan tahmeita, mutta juoksu lähti rullaamaan sitten paremmin. Etenin sellaista vauhtia, joka tuntui hyvältä, n. 5:20-5:30 min/km. Heti ensimmäisten kilometrien jälkeen päätin, etten tuijottele sykkeitä enkä vauhteja vaan jätän koko mittarin huomiotta. Etenen vain omien tuntemusten mukaan. Ajattelin, että 39-40 kilometrin kohdalla katsastan kellosta, paljonko aikaa on kulunut ja arvioin, millaiseen loppukiriin pystyn.
Juoksu oli ihanaa, nautinnollista. Annoin mennä vaan, vaikka tiesin, että lennokas askel kostautuu viimeistään kolmenkympin kohdalla. Tuli tunne, että tossut vievät naista eikä nainen tossuja. Tulkoon vaikeudet sitten kun tulevat, ajattelin. Olen valmis ottamaan ne vastaan.
Ja tulivat ne vaikeudet tietenkin. Yksikään maraton ei tule ilmaiseksi. Vaikeudet iskivät tällä kertaa klassisesti kolmenkympin kohdalla. Siitähän se maraton tunnetusti vasta alkaa. Kepeä askel muuttui töpöttämiseksi. Tuntui kuin olisin ollut polvia myöten jossain paksussa tahmassa ja yrittänyt siinä räpistellä eteenpäin.
Houkutus kävelyyn oli suuri, mutta en antanut sille periksi. Pakotin itseni juoksemaan. Perkele, tämä on juoksukilpailu, ei tänne ole tultu kävelemään.
Jossain vaiheessa lyijynraskas köpöttely alkoi taas muistuttaa enemmän juoksemista. Jalkoihin tietysti sattui ja väsymys alkoi painaa. Kun alussa kilometrit hupenivat kuin itsestään, viimeisellä kympillä alkoi taistelu. Jaksan vielä tämän kilometrin. Jaksan vielä tämänkin. Kipu ja väsymys kuuluvat tähän juttuun, ei niihin kuole.
40 kilometrin kohdalla muistaakseni katsahdin juoksukelloa, ja havaitsin, että jos pidän tahtia yllä, pystyn alittamaan neljä tuntia. Ennätystä ei tulisi, mutta mitäpä tuosta. Pinnistin loppukiriin ja sain kuitattua ajaksi 3.57. Tuolla ajalla olin ikäsarjani (N35) ensimmäinen.
Olen tyytyväinen juoksuuni. Mieli pysyi kirkkaana ja seesteisenä koko ajan. Tuloksista katsoin, että vauhtini on ollut varsin tasaista 5:30 min/km alusta loppuun. Lähdin hakemaan neljän tunnin alitusta, ja siihen pääsin. Tämä maraton oli kuin balsamia haavoille. Edellinen maraton kun oli hirveää, vastahakoista repimistä alusta loppuun, ja päättyi lopulta keskeytykseen 39 kilometrin kohdalla.
Tykkään todella paljon Paavo Nurmi Marathonista. Järjestelyt pelasivat taas hyvin. Alkuvaiheessa reitillä pääsi syntymään hieman ruuhkia, mutta ne olivat varsin nopeasti ohi. Vessoja oli tarpeeksi, samoin juoma-asemia. Tänä vuonna peseytyminen oli siirretty Samppalinnan maauimalaan. Siellä oli ruuhkaa, koska maratoonarien lisäksi kävijöitä on muutenkin paljon aina kun on aurinkoinen sää.
Paavo Nurmi Marathonin reitistä pidän myös. Oli mukava juosta Ruissalossa ja muistella, miten tapasin ennen juosta siellä pitkiä lenkkejä. Aurinko porotti +22 asteen lämmöllä, mutta juostessa se ei haitannut, koska Ruissalossa puut antavat kaivattua varjoa. Mereltä puhalteleva tuuli vilvoitti sopivasti.
Turussa parasta on jokiranta. Ihmisiä oli liikkeellä paljon, kuten jokirannassa aina silloin kun on lämmintä ja aurinkoista. Tunnelma oli rento ja hyväntuulinen. Viimeisen parin-kolmen kilometrin aikana, kun puskin jokirantaa pitkin kohti maalia, olin niin liikuttunut kaikesta kannustuksesta, että melkein pillahdin itkuun. Minulle vilkuteltiin terasseilta, taputettiin, hymyiltiin, näytettiin peukkua. Minulle huikattiin, että hyvältä näyttää, kevyt askel, sieltä tullaan reipasta vauhtia ja niin edelleen. Kiitin kaikkia vilkuttamalla tai näyttämällä peukkua. Voi että, miten paljon imin voimaa ihmisten kannustuksesta, hymyilevistä kasvoista ja jokirannan letkeästä tunnelmasta. Kiitos Turku ja Paavo Nurmi Marathonin järjestäjät! Oli niin huippu päivä, että tulen ensi vuonna taas uudestaan.
Kommentit
Lähetä kommentti