Viime postauksessa hehkuttelin, kuinka talven vihaajasta voi tulla talven rakastaja. Edelleenkin tuumaan, että tämä kuluva talvi on ollut yksi parhaista moneen vuoteen. Mutta luullakseni en ole ainoa, joka alkaa nyt maaliskuussa kaivata lintujen viserrystä, kevään lämpöä ja sulaa juoksubaanaa.
Eletään miltei maaliskuun puoliväliä, mutta ainakin täällä Tampereella on aivan täysi talvi. Päivät ovat pidentyneet ja pajunkissat puhjenneet, mutta muuten ei hyvällä tahdollakaan uskalla sanoa, että talvi olisi taittumassa kevääksi.
Ensi kuussa (tarkalleen ottaen tasan kuuden viikon päästä) minun on tarkoitus juosta vuoden ensimmäinen maraton. Harjoittelun pitäisi olla nyt nousujohteista. Juoksukilometrit ovat kuitenkin jääneet paljon vähemmäksi kuin olisin toivonut. En yksinkertaisesti halua juosta 30 kilometrin lenkkiä -15 asteen pakkasessa. Enkä myöskään suojasäällä, auraamattomilla jalkakäytävillä, jotka ovat möykkyisen tallautuneen lumen peitossa. Ja hei, kuka haluaa juosta matolla kolme tuntia putkeen? En minä ainakaan.
Huhtikuun maratonille starttaan huonommin valmistautuneena kuin koskaan aiemmin. Syytän talvea. Tätä talvea, jolle ei loppua näy.
Onneksi olen sentään päässyt hiihtämään. Hiihdolla olen korvannut pk-juoksulenkkejä. Itse asiassa se on aika mainio pitkiksen korvaava liikuntamuoto. Hiihdossa minulla ei sykkeet nouse kovin korkealle, joten matalatehoisena, pitkään jatkuvana harjoituksena se on parempi kuin hyvä.
Kolmen tunnin hiihtolenkki ja sen jälkeinen selfie. Endorfiinihumala(ko) pisti silmät harittamaan..?
Kaipaan kevättä. Kaipaan sitä, kun voi sitaista uudet lenkkarit jalkaan ja kirmata pitkikselle auringonpaisteeseen. Kaipaan kevään värejä ja ääniä: hiirenkorvia, leskenlehtiä, purojen solinaa ja lintujen liverrystä. Ja eniten kaipaan sitä fiilistä, kun pääsee juoksemaan sulalla tiellä. Se askeleen kepeys ja kimmoisuus, kun on tasainen baana alla ja tuliterät lenkkarit jalassa... Kevät, tule jo!
Eletään miltei maaliskuun puoliväliä, mutta ainakin täällä Tampereella on aivan täysi talvi. Päivät ovat pidentyneet ja pajunkissat puhjenneet, mutta muuten ei hyvällä tahdollakaan uskalla sanoa, että talvi olisi taittumassa kevääksi.
Ensi kuussa (tarkalleen ottaen tasan kuuden viikon päästä) minun on tarkoitus juosta vuoden ensimmäinen maraton. Harjoittelun pitäisi olla nyt nousujohteista. Juoksukilometrit ovat kuitenkin jääneet paljon vähemmäksi kuin olisin toivonut. En yksinkertaisesti halua juosta 30 kilometrin lenkkiä -15 asteen pakkasessa. Enkä myöskään suojasäällä, auraamattomilla jalkakäytävillä, jotka ovat möykkyisen tallautuneen lumen peitossa. Ja hei, kuka haluaa juosta matolla kolme tuntia putkeen? En minä ainakaan.
Huhtikuun maratonille starttaan huonommin valmistautuneena kuin koskaan aiemmin. Syytän talvea. Tätä talvea, jolle ei loppua näy.
Onneksi olen sentään päässyt hiihtämään. Hiihdolla olen korvannut pk-juoksulenkkejä. Itse asiassa se on aika mainio pitkiksen korvaava liikuntamuoto. Hiihdossa minulla ei sykkeet nouse kovin korkealle, joten matalatehoisena, pitkään jatkuvana harjoituksena se on parempi kuin hyvä.
Kolmen tunnin hiihtolenkki ja sen jälkeinen selfie. Endorfiinihumala(ko) pisti silmät harittamaan..?
Kommentit
Lähetä kommentti