Koska kuluva talvi on ollut ns. oikea talvi lumisateineen ja pakkasineen, uskalsin minäkin viimein ostaa sukset. Olen haaveillut hiihdon aloittamisesta jo vuosia, mutta haave on kariutunut kerta toisensa jälkeen. Talvet ovat olleet niin vähälumisia, etten ole raaskinut ostaa suksipakettia varastoon pölyä keräämään. Tai sitten olen perääntynyt jostain muusta syystä. Kuten: en osaa hiihtää, en osaa huoltaa suksia, en tajua mitään monimutkaisista voiteluhommista.
Eräänä sunnuntaipäivänä tammikuussa olin lasten kanssa pulkkailemassa ja katselin kateellisena, kuinka reippailija toisensa jälkeen suuntasi ladulle suksineen. Tuona päivänä sää oli upea ja suorastaan kutsui hiihtelemään. Ajattelin, että hitto vieköön, huomenna ostan vihdoinkin ne sukset.
Ja tosiaan, seuraavana päivänä poistuin urheiluliikkeestä suksipaketti kainalossa ja 350 euroa köyhempänä. Valitsin pitopohjasukset. Helppo ratkaisu sille, joka ei halua eikä jaksa perehtyä suksien voitelun salamyhkäiseen maailmaan.
Oli pakko päästä hiihtämään heti saman päivän iltana. Pitihän niitä uusia suksia testata oitis. Hiihdin ensimmäistä kertaa viidentoista vuoden tauon jälkeen. Tunne oli jotenkin epätodellinen. Kun pääsin vauhtiin, fiilis oli yhtään liioittelematta miltei euforinen. Pakkasta oli 12 astetta. Muita hiihtäjiä ei näkynyt. Kuuntelin suksien suhinaa ja ihailin lumen peittämiä, liikkumattomia puita. Tunsin olevani etuoikeutettu ja onnekas, kun pääsen ladulle suoraan kotini vierestä ja saan hiihtää yksin hiljaisessa metsässä. Sillä hetkellä jäin koukkuun hiihtämiseen.
Olen käynyt hiihtämässä joka viikko vähintään kerran. Hiihtolenkkini ovat yleensä alle kymmenen kilometriä. Pitkät juoksulenkit olen pari kertaa korvannut hiihtämällä puolitoista tuntia tai kaksi tuntia. Eilen hiihdin 18,5 kilometriä, ja aikaa kului kaksi tuntia. En voi kehuskella, että olisin nopea hiihtäjä, mutta annettakoon se anteeksi tällaiselle amatöörille. Katselen kunnioituksella kaikkia pro-hiihtäjiä, jotka suhahtavat ohitseni sulavasti ja tehokkaasti.
Onneksi kaikille on tilaa hiihtää ainakin täällä Hervannassa. En ole kohdannut minkäänlaista laturaivoa. Samoilla laduilla sivakoivat lapset, ikäihmiset, aloittelijat ja himohiihtäjät. Porukkaa on ladulla paljon, etenkin viikonloppuisin, mutta ruuhkaa ei ole ollut. Kuluva talvi on ollut hiihdon harrastajalle aivan huippu. Aamulehti tiesi kertoa, että ladut Tampereella ovat paremmassa kunnossa kuin viimeiseen neljään vuoteen.Tänä talvena kenenkään ei ole ollut pakko lähteä Rukalle tai Vuokattiin asti päästäkseen kunnon luonnonladuille.
En ole koskaan erityisemmin pitänyt talvesta. Viime vuosina minusta on vähitellen tullut jopa talven vihaaja. Tämä talvi on kuitenkin ollut paras pitkään aikaan, minkä vuoksi huomaankin yllättäen, etten taida olla sellainen anti-talvi-ihminen kuin olen luullut olevani. Talven vihaajasta voikin tulla talven rakastaja.
Eräänä sunnuntaipäivänä tammikuussa olin lasten kanssa pulkkailemassa ja katselin kateellisena, kuinka reippailija toisensa jälkeen suuntasi ladulle suksineen. Tuona päivänä sää oli upea ja suorastaan kutsui hiihtelemään. Ajattelin, että hitto vieköön, huomenna ostan vihdoinkin ne sukset.
Ja tosiaan, seuraavana päivänä poistuin urheiluliikkeestä suksipaketti kainalossa ja 350 euroa köyhempänä. Valitsin pitopohjasukset. Helppo ratkaisu sille, joka ei halua eikä jaksa perehtyä suksien voitelun salamyhkäiseen maailmaan.
Oli pakko päästä hiihtämään heti saman päivän iltana. Pitihän niitä uusia suksia testata oitis. Hiihdin ensimmäistä kertaa viidentoista vuoden tauon jälkeen. Tunne oli jotenkin epätodellinen. Kun pääsin vauhtiin, fiilis oli yhtään liioittelematta miltei euforinen. Pakkasta oli 12 astetta. Muita hiihtäjiä ei näkynyt. Kuuntelin suksien suhinaa ja ihailin lumen peittämiä, liikkumattomia puita. Tunsin olevani etuoikeutettu ja onnekas, kun pääsen ladulle suoraan kotini vierestä ja saan hiihtää yksin hiljaisessa metsässä. Sillä hetkellä jäin koukkuun hiihtämiseen.
Olen käynyt hiihtämässä joka viikko vähintään kerran. Hiihtolenkkini ovat yleensä alle kymmenen kilometriä. Pitkät juoksulenkit olen pari kertaa korvannut hiihtämällä puolitoista tuntia tai kaksi tuntia. Eilen hiihdin 18,5 kilometriä, ja aikaa kului kaksi tuntia. En voi kehuskella, että olisin nopea hiihtäjä, mutta annettakoon se anteeksi tällaiselle amatöörille. Katselen kunnioituksella kaikkia pro-hiihtäjiä, jotka suhahtavat ohitseni sulavasti ja tehokkaasti.
Onneksi kaikille on tilaa hiihtää ainakin täällä Hervannassa. En ole kohdannut minkäänlaista laturaivoa. Samoilla laduilla sivakoivat lapset, ikäihmiset, aloittelijat ja himohiihtäjät. Porukkaa on ladulla paljon, etenkin viikonloppuisin, mutta ruuhkaa ei ole ollut. Kuluva talvi on ollut hiihdon harrastajalle aivan huippu. Aamulehti tiesi kertoa, että ladut Tampereella ovat paremmassa kunnossa kuin viimeiseen neljään vuoteen.Tänä talvena kenenkään ei ole ollut pakko lähteä Rukalle tai Vuokattiin asti päästäkseen kunnon luonnonladuille.
En ole koskaan erityisemmin pitänyt talvesta. Viime vuosina minusta on vähitellen tullut jopa talven vihaaja. Tämä talvi on kuitenkin ollut paras pitkään aikaan, minkä vuoksi huomaankin yllättäen, etten taida olla sellainen anti-talvi-ihminen kuin olen luullut olevani. Talven vihaajasta voikin tulla talven rakastaja.
Kommentit
Lähetä kommentti