Pohdin aika usein, mikä motivoi minua juoksemaan. Motivaatiotekijöitä on useita. Jokaisesta voisi varmaan kirjoittaa ihan oman postauksen. Ajattelin tällä kertaa ruotia ennätysten jahtaamista.
Kuvittelin todella pitkään, että en ole kilpailuhenkinen ihminen enkä näin ollen myöskään mikään urheilijatyyppi. Oikeastaan vasta sitten kun huomasin, että saan vähitellen parempia tuloksia, oli pakko tunnustaa, että minussakin piilee kilpailuhenki ja ennätysten himo. Haluan, että tuloslistassa nimeni on siellä paremmalla puolella eikä häntäpäässä.
Muutama vuosi sitten tavoittelin neljän tunnin alitusta maratonilla. Neljä tuntia alittui ensimmäisen kerran vuonna 2015 HCM:lla. Sitten asetin pitkän tähtäimen tavoitteeksi 3.45 ajan maratonilla. Entäs sitten jos tai kun joskus pääsen tuohon tavoitteeseen? Mikä on seuraava tavoite? 3.30? Olenko koskaan tyytyväinen?
Ennätysjahti tuo harjoitteluun ryhtiä ja kisoihin fiilistä, vähän jännitystäkin. Toisaalta ennätyksen perässä juokseminen voi aiheuttaa paineita, suorittamista ja pettymystä. Sattuipa mieleeni eräs ruotsalaismies, jonka rinnalla kipitin Tukholman maratonilla viime vuonna. Olimme juuri kaartamassa stadionin portista sisään kohti maalia. Stadionin portilla miehelle hurrattiin ja häntä tsempattiin. Taisi olla hänen perheensä, joka vaikutti vilpittömästi iloiselta hänen puolestaan. Vilkaisin syrjäsilmällä miestä ja näin hänen ilmeensä. Hän näytti kireältä ja kärsivältä. Suupielet kireinä hän sihahti kannustajilleen ruotsiksi, että paskanmarjat, kaksi minuuttia jäljessä tavoitteesta tai jotain sinnepäin. Mies kirosi ja vaikutti synkältä. Vilkaisin nopeasti hänen perhettään ja ennen kuin käännyin stadionille, ehdin nähdä heidän hämmentyneet kasvonsa.
Tuo pingottunut ruotsalainen maratoonari jäi mieleeni, vaikka tapaus oli vain nopea ohikiitävä hetki kisan loppusuoralla. Onko juoksu tosiaan pilalla, jos loppuaika onkin pari minuuttia huonompi? Mitä väliä sillä on? Eikö voi iloita siitä, että pääsi kuitenkin maaliin ja vieläpä hyvällä ajalla? Ja pitääkö kisa ottaa niin tosissaan, että tiuskii läheisilleen, jotka ovat vaivautuneet paikan päälle tsemppaamaan?
Pelkään, että jos alan treenata liian tosissani ennätysnumerot silmissäni, juoksusta tulee totista ja teknistä suorittamista. Lähden kilpailuihin aina jokin tavoite mielessäni. Joskus se tavoite on vain nauttia matkasta. Joskus tavoitteena on ennätyksen parantaminen. Yleensä kisat sujuvat parhaiten silloin, kun lähden rennolla fiiliksellä enkä juurikaan välitä loppuajasta.
Pieleen menneitä kisoja osuu jokaisen kohdalle, myös minun. Kun juoksu on mennyt täysin vastoin suunnitelmaani, ajattelen, että olen kuitenkin vain tavallinen tallaaja, peruskuntoilija. En ole kilpaurheilija, jolla on kisoissa paljon pelissä. Jos juoksen vaikka 15 minuuttia tavoitettani hitaammin, ei se ketään kiinnosta. Kisoja tulee ja kisoja menee.
Niin ajattelin myös viime viikolla Jyväskylässä. Loppuaikani 4.00 oli kaukana ennätyksestä, mutta en jäänyt märehtimään asiaa. 3.45 maratonaika ei ehkä tule tänä vuonna eikä välttämättä ensi vuonnakaan. Entä sitten? Iloitsen jokaisesta kilpailusta, varsinkin jokaisesta ehjästä juoksusta. Kilpailun tunnelma ja itsensä voittaminen on sittenkin tärkeämpää kuin uusi ennätysaika. Kuulostaa lattealta, mutta näin se on minun kohdallani.
Tänä vuonna juoksen neljä maratonia. Jos terveyttä riittää, ensi vuonna juoksen viisi. Jokaisen maratonin ei tarvitse olla ennätysjuoksu. Joskus kilpailuun voi mennä treenin kannalta, niin kuin juoksisi pitkää lenkkiä. Eipähän tarvitse pakkomielteisesti tuijottaa kilometrivauhteja ja sykkeitä. Voi vaikka turista muiden kanssa samalla kun taittaa pitkää matkaa. Voi nauttia maisemista. Ja ehtii hyvin kiittää kannustajia hymyllä ja vilkutuksella.
Lopuksi vielä sitaatti kirjasta Juoksijan sydän. Luin tämän opuksen aivan hiljattain ja suosittelen tätä kaikille kestävyysjuoksuun hurahtaneille. Kirjan on kirjoittanut ruotsalainen juoksijalahjakkuus Markus Torgeby. Teos on hänen omaelämänkertansa.
"Monille juoksemisesta tulee helposti kuluttamista, jotain mikä pitää kirjata ja ylittää. Yksi suoritus elämässä, joka muutenkin on jo sitä. Minusta se on väärää ajattelua. Liikkumisen vapaus katoaa, jos se latistetaan joksikin vertailtavaksi. Siitä tulee byrokratiaa, yhdellä polulla kulkemista.
Juokseminen on vapaan ihmisen liikettä. Ei siinä tarvita mitään hallintoa tai härveleitä, pitää vain vetää kengät jalkaan ja lähteä liikkeelle. Löytää. Antaa veren kiertää. Kaikki kirkastuu silloin."
Kuvittelin todella pitkään, että en ole kilpailuhenkinen ihminen enkä näin ollen myöskään mikään urheilijatyyppi. Oikeastaan vasta sitten kun huomasin, että saan vähitellen parempia tuloksia, oli pakko tunnustaa, että minussakin piilee kilpailuhenki ja ennätysten himo. Haluan, että tuloslistassa nimeni on siellä paremmalla puolella eikä häntäpäässä.
Muutama vuosi sitten tavoittelin neljän tunnin alitusta maratonilla. Neljä tuntia alittui ensimmäisen kerran vuonna 2015 HCM:lla. Sitten asetin pitkän tähtäimen tavoitteeksi 3.45 ajan maratonilla. Entäs sitten jos tai kun joskus pääsen tuohon tavoitteeseen? Mikä on seuraava tavoite? 3.30? Olenko koskaan tyytyväinen?
Ennätysjahti tuo harjoitteluun ryhtiä ja kisoihin fiilistä, vähän jännitystäkin. Toisaalta ennätyksen perässä juokseminen voi aiheuttaa paineita, suorittamista ja pettymystä. Sattuipa mieleeni eräs ruotsalaismies, jonka rinnalla kipitin Tukholman maratonilla viime vuonna. Olimme juuri kaartamassa stadionin portista sisään kohti maalia. Stadionin portilla miehelle hurrattiin ja häntä tsempattiin. Taisi olla hänen perheensä, joka vaikutti vilpittömästi iloiselta hänen puolestaan. Vilkaisin syrjäsilmällä miestä ja näin hänen ilmeensä. Hän näytti kireältä ja kärsivältä. Suupielet kireinä hän sihahti kannustajilleen ruotsiksi, että paskanmarjat, kaksi minuuttia jäljessä tavoitteesta tai jotain sinnepäin. Mies kirosi ja vaikutti synkältä. Vilkaisin nopeasti hänen perhettään ja ennen kuin käännyin stadionille, ehdin nähdä heidän hämmentyneet kasvonsa.
Tuo pingottunut ruotsalainen maratoonari jäi mieleeni, vaikka tapaus oli vain nopea ohikiitävä hetki kisan loppusuoralla. Onko juoksu tosiaan pilalla, jos loppuaika onkin pari minuuttia huonompi? Mitä väliä sillä on? Eikö voi iloita siitä, että pääsi kuitenkin maaliin ja vieläpä hyvällä ajalla? Ja pitääkö kisa ottaa niin tosissaan, että tiuskii läheisilleen, jotka ovat vaivautuneet paikan päälle tsemppaamaan?
Pelkään, että jos alan treenata liian tosissani ennätysnumerot silmissäni, juoksusta tulee totista ja teknistä suorittamista. Lähden kilpailuihin aina jokin tavoite mielessäni. Joskus se tavoite on vain nauttia matkasta. Joskus tavoitteena on ennätyksen parantaminen. Yleensä kisat sujuvat parhaiten silloin, kun lähden rennolla fiiliksellä enkä juurikaan välitä loppuajasta.
Pieleen menneitä kisoja osuu jokaisen kohdalle, myös minun. Kun juoksu on mennyt täysin vastoin suunnitelmaani, ajattelen, että olen kuitenkin vain tavallinen tallaaja, peruskuntoilija. En ole kilpaurheilija, jolla on kisoissa paljon pelissä. Jos juoksen vaikka 15 minuuttia tavoitettani hitaammin, ei se ketään kiinnosta. Kisoja tulee ja kisoja menee.
Niin ajattelin myös viime viikolla Jyväskylässä. Loppuaikani 4.00 oli kaukana ennätyksestä, mutta en jäänyt märehtimään asiaa. 3.45 maratonaika ei ehkä tule tänä vuonna eikä välttämättä ensi vuonnakaan. Entä sitten? Iloitsen jokaisesta kilpailusta, varsinkin jokaisesta ehjästä juoksusta. Kilpailun tunnelma ja itsensä voittaminen on sittenkin tärkeämpää kuin uusi ennätysaika. Kuulostaa lattealta, mutta näin se on minun kohdallani.
Tänä vuonna juoksen neljä maratonia. Jos terveyttä riittää, ensi vuonna juoksen viisi. Jokaisen maratonin ei tarvitse olla ennätysjuoksu. Joskus kilpailuun voi mennä treenin kannalta, niin kuin juoksisi pitkää lenkkiä. Eipähän tarvitse pakkomielteisesti tuijottaa kilometrivauhteja ja sykkeitä. Voi vaikka turista muiden kanssa samalla kun taittaa pitkää matkaa. Voi nauttia maisemista. Ja ehtii hyvin kiittää kannustajia hymyllä ja vilkutuksella.
Lopuksi vielä sitaatti kirjasta Juoksijan sydän. Luin tämän opuksen aivan hiljattain ja suosittelen tätä kaikille kestävyysjuoksuun hurahtaneille. Kirjan on kirjoittanut ruotsalainen juoksijalahjakkuus Markus Torgeby. Teos on hänen omaelämänkertansa.
"Monille juoksemisesta tulee helposti kuluttamista, jotain mikä pitää kirjata ja ylittää. Yksi suoritus elämässä, joka muutenkin on jo sitä. Minusta se on väärää ajattelua. Liikkumisen vapaus katoaa, jos se latistetaan joksikin vertailtavaksi. Siitä tulee byrokratiaa, yhdellä polulla kulkemista.
Juokseminen on vapaan ihmisen liikettä. Ei siinä tarvita mitään hallintoa tai härveleitä, pitää vain vetää kengät jalkaan ja lähteä liikkeelle. Löytää. Antaa veren kiertää. Kaikki kirkastuu silloin."
Kommentit
Lähetä kommentti